Wild Spirit Wolf Sanctuary revisited
I had the opportunity to revisit a place called Wild Spirit Wolf Sanctuary, located in New Mexico, United States, where I did some volunteer work seven years ago. They were seven long years, but once I stepped through the gates into the sanctuary, it felt like I had left there yesterday. While the place has grown and is much improved, the spirit felt exactly the same. This is a small photo journal of my visit. Now bear in mind that all of the animals pictured have been rescued, the place is not a zoo for captured wild animals. Typically these animals have been kept as pets until the short-sighted owner has for whatever reason come to the realization he or she can’t handle them or does not have enough resources to keep them. You can find out more about the place and the animals at the website: www.wildspiritwolfsanctuary.org.
Located in the high desert of New Mexico, the Sancturary looks like it might be a hideout for some local militia.
The first one to greet the guests is Romeo the fox, rescued from a zoo which was closing its doors and planning to euthanize all its animals.
This is his dwelling.
Among the other small canines at the sanctuary are the New Guinea singing dogs, presumably the rarest dogs in the world. There are altogether around 600 living in captivity in the United States and according to reports none have been seen in years in their native New Guinea but apparently their singing has been heard there still.
I didn’t hear them sing, but these two boys were the most playful characters. They shared their enclosure with a female, but she was much too cautios to approach.
Here’s Ray, a volunteer caretaker, with one of the arctic wolves. Now she used to work at a similar sanctuary for tigers, so perhaps wolves are an easy task for her. Among the tigers she worked with were two rescued from the estate of Michael Jackson.
Here’s George, the general manager of WSWS, taking two guests from the Netherlands to meet Jaeger, a high-content wolf-dog who essentially looks like a timberwolf. He would not come closer however, suspicious of people as they are.
Now some wolves are not that suspicious, at least not of people they know. Here’s Leyton Cougar, the director and soul of the sanctuary, playing with Dakota, a cross between arctic wolf and timberwolf.
“May I have this dance?”, ask Dakota from staff member Rory.
“Sure!”, he replies, and off they go.
Also Leyton gets his turn. Now Leyton is over 1,9 meters tall, so this is a fairly big animal courting him.
After all the dancing this boy is just pure happiness.
Next day we go back and now it’s my turn to dance. Photo: Rory
But someone had buried his or her food somewhere in the enclosure, so it suddenly becomes very important for everyone to find the “loaf”, as it is called. Note: all the other 3 wolves in this enclosure kept their distance, only Dakota was dancing with us.
Found it! Feeling happy and important.
So we went to see Contessa and Zoerro, both high-content wolf-dogs. The old lady Contessa is on the left.
Contessa wanted to own me and would not let her much younger companion come near me.
She would have kept on playing. Now they told me Contessa was much less active until they brought in the young buck Zoerro, 9 years her junior. So even though they are both fixed, perhaps there’s some wisdom in the current phenomenon ‘older women with younger men’.
I leave you with this funny picture of one of the dogs at the sanctuary (there are some dogs there also, either owned by staff or volunteers or then rescued and waiting to be adopted). Even though it is still not too hot at this time of year (in fact this morning it was snowing) this clever dog has deviced a way to cool off by standing in the water bucket. Wonder how the two other dogs in his enclosure feel about this? Photo: Ray
Photos: Unless otherwise mentioned: all photos with me in them by Leyton Cougar, all other photos by me.
What’s wrong with this picture?
Vielä viisitoista vuotta sitten ensimmäinen, ns. top-of-mind vastaus kuvan kysymykseen olisi ollut: mustaihoisella miehellä on kännykkä = mies on huumediileri. Ja kuvassa taustalla hieman huonosti näkyvä hunnutettu nainen, jonka avaamassa ovessa lukee ”Authorized personnel only”, on menossa raportoimaan miehestä auktoriteeteille.
Ollaan kuitenkin vuodessa 2012. Jos olet selvinnyt maahantuloviranomaisten kysymyksistä, kävellyt tullista läpi pikavauhtia samalla, kun hunnutetut keskiaasialaisnaiset ohjataan tarkastukseen, ja nähnyt kaikkialla vilisevät sinipaitaiset TSA:n (Transportation Security Administration) virkailijat, sinulle on jo muodostunut jonkinlainen kuva vallitsevasta tilanteesta. Tässä kohtaa on mainoksen tehtävä vahvistaa viestiä: pidä silmäsi auki! Kuvan roisto on tietenkin tuo piirteiltäänkin hieman epäluotettavan ja ilkeän näköinen hunnutettu nainen (mainoksesta otetusta valokuvasta piirteitä ei oikein erota). Valppaan kansalaisen roolia tarjotaan mustalle miehelle.
Kuvassa orwellilainen ajattelumalli on saatu puettua hyväksyttävämpään muotoon sarjakuvan avulla. Sarjakuva helpottaa mustavalkoistamista, sillä hahmot jäävät katsojille etäisemmiksi kuin jos kyseessä olisi valokuva. (Luultavasti hunnutetut naiset eivät kuvaa katsellessaan koe etääntymistä vaan päinvastoin, mutta niillä nyt on niin helppoa elämässä muuten, ettei kai pieni mielipaha haittaa.)
So what’s really wrong with this picture? Se, että se on olemassa. Eiköhän ruveta me Suomessakin repimään niitä valvontakameroita alas, ennenkuin on liian myöhäistä?
A Christmas poem
Today I saw this strange and spooky Santa set up to greet unsuspecting by-passers, wedged in a small gully. I think the person who did it has a great sense of humor. Seeing it inspired me to write a little Christmas poem, to all of you my dear readers.
In this time of greed
I saw Santa, but he wasn’t real
so it’s time to stop lying and buying
to your children
all the things they’ll never need
about the Man who isn’t real.
Admit it, even you don’t believe
in the Man with the beard, a cross between
God and cocaine, a capitalistic dream.
So come with me,
into the trees,*
don’t cut them down! please
for one or two days
of killing sprees.
But let them be
your stress release
and you will see.
*= borrowed from Depeche Mode, in their song “Stripped”
And here's Santa!
Kuinka byrokratia syö terveydenhuollon tehokkuuden
Sain peukaloluun leikkauksen jälkeen yksiselitteisen ohjeen: ennen tikkien poistoa siteen voi tarvittaessa vaihtaa omalla terveysasemalla. Kuulostaapa helpolta, ajattelin. Täytyykin hyödyntää moista mahdollisuutta, koska side kuitenkin hikeentyy kolmessa ja puolessa viikossa ja varmasti sinne vähän vertakin vuotaa. Lisäksi side on pehmustuksineen varsin kookas, enkä saa käteeni minkään valtakunnan rukkasta. Vanhan mallin armeijan nahkarukkanen (slanginimeltään no-can-do:t, viittaa rukkasten todettuun kömpelyyteen, niiden kanssa kättä oli pakko pitää koko ajan nyrkissä tai vaihtoehtoisesti käsivartta ylös ojennettuna tai rukkanen putosi itsestään maahan) menisi, mutta mistäpä niitä enää saisi. Myös kirurgin uusimman doktriinin mukainen ”peukaloa voi käyttää heti”-ohje tulee hyödynnettyä vajavaisesti, sillä paksussa siteessä rannekaan ei kunnolla taivu, saatikka peukalo. Logiikkani mukaan siteen voi vaihtaa kevyempään, jolloin mobilisointi onnistuu paremmin.
Viikon kuluttua leikkauksesta (maanantaina) marssin terveysasemalle, kuuliaisesti vastaanoton jonoon.
”Minulta pitäisi vaihtaa tällainen side.”
”Pitää varata aika.”
Turhautumisen kätkien: ”Selvä, varataan aika.”
”Katsotaas, perjantaina olisi.”
”Perjantaina? Mihinköhän minun nyt sitten pitäisi mennä, kun pitäisi saada pikemmin…?”
”Olishan meillä tuo kiertävä lisäresurssi, minäpä kysyn häneltä.”
[Saapuu paikalle lisäresurssin kanssa.]
”Tiistaina olisi.”
Lisäresurssi kommentoi, ei katso kertaakaan minuun: ”Mä en oo täällä tiistaina, ma-ke-to pelkästään.”
”Keskiviikkona olisi, kello 11.”
”No otetaan sitten se”, tyydyn.
Keskiviikkona saavun terveysasemalle, jo uutta kevyempää sidettäni innolla odotellen. Yhytän lisäresurssihoitajan ja alkaa vapaan huoneen metsästys. Sellainenkin löytyy ja selitän hänelle asiani: side pitäisi vaihtaa kevyempään.
Hämmästyen: ”Jaa, en minä kyllä tiedä, voiko näin tehdä.”
”Miten niin?”, ihmettelen.
”Ei kai… kyllä me sitten, jos side on kastunut, mutta ei tällaisen syyn takia, emme me saa koskea ennen ommelten poistoa, minun täytyy kyllä kysyä vanhemmalta sairaanhoitajalta…”
Hoitaja poistuu, mieleni valtaa epäilys: en ehkä pääsekään eroon tästä kirotusta siteestä.
Lopulta hän palaa: ”Kyllä tuo hoitaja X, hänkin oli sitä mieltä, hän on tehnyt näitä jo vuosikymmeniä, muttei ole koskaan kuullut, että sidettä kevennettäisiin…”
”Mutta kun uusimman doktriinin mukaan peukaloa pitäisi mobilisoida.” (Myönnän, en käyttänyt aivan noita sanoja.)
”Ei me kyllä voida, kun tästä tulee vastuukysymyksetkin, jos jotain sattuu…”
Katseeni valuu lattiaan, puhun lähinnä itselleni: ”Miten tästä nyt saattoi tulla näin saatanan vaikeaa, eihän tämä ole edes mahdollista, yksi vaivainen peukalon sidonta…” Roikotan ja puistelen päätäni näitä sanoja mumistessani.
”No katsotaan nyt sitä sidettä vielä. [Tutkailee sidettä.] Mitäs tämä on, ei meillä edes ole tällaista itseensä tarttuvaa joustavaa sidosta… [Antaa ymmärtää, että näin korkean tason materiaaleja ei voi millään olettaa terveysasemalta löytyvän, purkaa kuitenkin joustavan siteen pois.] Niin täällä on tällainen paksu kerros vanua, se on tarkoitettu tukemaan ja pehmustamaan, jos tulee jokin isku…”
”Otetaan se nyt kuitenkin pois.” Joudun ikäänkuin rohkaisemaan häntä ja osallistun hieman vanun purkamiseen, lopulta jäljellä on vain verinen harso, johon hoitaja ei enää millään tohdi tarttua.
”Ei sitä kyllä nyt enää enempää voi purkaa.” Mutta se on purettu jo.
”Kyllä tuon viimeisen rääpäleen voi myös ottaa pois, haluaisin nähdä leikkausjäljenkin…”
”Tälle käynnille on varattu vain viisitoista minuuttia, ei tässä oikein ehdi…”
Joudun itse ottamaan viimeisen harson pois, nyt jäljellä on vain käsi. Hoitaja prosessoi ja toteaa lopulta parhaaksi kuitenkin sitoa käden uudestaan, ja kevyemmin.
Aikaa sidontaan menee 1-2 minuuttia.
”Tämä on nyt vain harsolla sidottu, kun ei meillä muuta ole.” Teippiäkin hän käyttää niin säästeliäästi, että minun on mentävä heti apteekkiin, ostettava teippiä ja teipattava itse lisää. Lopulta tuumaan, että ostan vielä sitä itseensä kiinnittyvää sidettä, jolla eläinlääkäriystäväni saa sitten sitoa koko homman uudestaan. Rulla maksaa 6,30€. Kestääpähän sitten tarvittavat kaksi viikkoa. Nyt on mukavaa, kun saa lapasen (kirpputorilta, 4,50€ pari) käteen ja voi vähän peukaloakin verrytellä.
Mutta kuinka kauan vielä menee, ennenkuin julkinen terveydenhuoltomme on säästetty, peloteltu ja ennenkaikkea byrokratisoitu sellaiseen jamaan kuin vaikkapa Venäjän demokratia?
PS. Minua on jäänyt vaivaamaan lehdistön tapa käsitellä kahta Alexander Stubbin lausuntoa viime ajoilta. Kun Alex sanoi Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa, että ”hirveätä paskaa, ei vois vähempää kiinnostaa”, siitä nousi monipäiväinen haloo. Sitten kun Alex sanoi, että ”euro on markkinavetoinen järjestelmä”, käyttikö peräti sanaa darwinistinen, ja ”taloutensa hyvin hoitaneilla mailla pitäisi olla enemmän sananvaltaa”, niin asia mainittiin, mutta kummemmin edes kritisoimatta. Pohjimmiltaan Alex lausunnossaan myöntää, ettei EU:n demokraattinen prosessi toimi, tuskin demokratiasta voi edes puhuakaan ja homman pitäisi mennä niin, että ne, joilla menee hyvin, saavat päättää ja ne, joilla huonosti, olkoot hiljaa. Lapselliseksi lausunnon tekee sen täydellinen pohjautuminen hetkelliseen asiantilaan: kyllähän suomalaiset mielellään määräävät, kun meillä nyt on AAA-luokitus. Mutta kuinka innokkaasti otamme vastaan ohjeita sitten, kun tilanne kääntyy päälaelleen? Kaikilta niiltä inhottavilta etelä- ja itäeurooppalaisilta, mitä helvettiä ne tänne tunkevat meidän asioista päättämään? Alex on oikeassa, järjestelmä on huono. Mutta hänen ylimielinen lähestymistapansa kielii sairastumisesta kaikkivoipaisuusilluusioon, joka tietysti on valtaapitäville harmillisen tyypillistä. Lehdistö on kuitenkin jo lyöty, myynyt itsensä kohujen vatvojaksi.
Ja sitäpaitsi luuleeko joku, että Suomen mielipiteillä on oikeasti merkitystä, vaikka luottoluokituksessa olisi sata A:ta ja vaikka Olli Rehn julistettaisiin maailmankaikkeuden herraksi?
PPS. Pekka Sauri oli oikeassa sanoessaan, että kaikki negatiivinen talousuutisointi masentaa ihmisiä ja saa heidät myös spekuloimaan yhä lisää. Todellakin, tehkää mitä haluatte: lakkauttakaa euro, ottakaa kiinalaisilta toisinajattelijoiden verellä värjättyä rahaa, julistakaa diktatuuri Eurooppaan. Mitä tahansa, kunhan tämä masentava uutisointi loppuu. Emme jaksa enää.
PPPS. Presidenttiehdokas Pekka Haavisto, jota itsekin arvostan, antoi haastattelussa ymmärtää formuloiden olevan hänen lempilajinsa. Onko Haavisto sittenkin siis sekä tylsämielinen, koska jaksaa kiinnostua formuloista, että poliitikkona hieman yksinkertainen, koska menee Vihreiden ehdokkaana paljastamaan itsessään piilevän moottoriurheilun ystävän? Viimeksi Vihreistä petti muuten sympaattinen Jani Toivola, joka paljasti lapsenuskoisuutensa jumalaan. Jääkö nyt myös Haavisto armottoman arvoseulani uhriksi?
Sekuntiin mahtuu paljon
Ajan rennosti tyhjää katua alaspäin. Tuttu risteys edessä, stop-merkit molemmin puolin ja minulla siis kiistaton etuajo-oikeus. Kuorma-auto on kevyessä lastissa ja rullaa pintakaasulla loivaan alamäkeen kohti risteystä.
Seuraavan sekunnin aikana havaitsen kaikki seuraavat asiat:
- Epäusko. Tämä ei ole todellista, stop-merkin takaa vasemmalta eteen on tulossa henkilöauto, se ei aio pysähtyä.
- Törmäämme varmasti, en saa millään estettyä. Piru vie!
- Näen kuljettajan katseen hämmästyttävän tarkasti, siitä paistaa kuolemanpelko.
- Teen jotain, mutta en muista jälkeenpäin mitä. (Ehkä olen vaistomaisesti yrittänyt väistää, ehkä painoin jarrua.) En itse pelkää yhtään.
- Osui, osuipa se kovaa! Olin kuvitellut jyrääväni henkilöauton sitä edes huomaamatta. (Jälkeenpäin analysoin, että se on luultavasti korvannut puuttuvaa massaa nopeudella, jolloin inertia-eromme on pienempi. Törmäyskohdalla lienee myös jotain tekemistä asian kanssa, hän osuu autoni keulan sivuun ja renkaani kääntyvät välittömästi oikealle, muuttaen suuntani pois tieltä.)
- Törmään kanttariin, auto heittelehtii holtittomasti syöksyessään jalkakäytävän yli. Minulla ei ole enää mitään kontrollia autoon. Rekisteröin lähestyvän puun ja ehdin ajatella: tässä voikin käydä miten tahansa. Pelko. Ei tämän näin pitänyt päättyä!
- Puu jää vasemmalle puolelle ja kääntää sivupeilin vauhdilla sivuikkunaan, joka särkyy, ohjaamo täyttyy sirpaleista. (Sellaista vaaratonta pieniksi paloiksi menevää autonikkunalasia, mutta sitä en siinä kohtaa ehdi ajatella.)
- Auto pysähtyy oikeasta etukulmasta tiiliseinään. Kova isku, muttei mitään hätää.
Irrotan turvavyön, joka esti minua lentämästä tuulilasiin ja luultavasti pelasti henkeni ja laskeudun autosta kadulle. Kokeilen vielä: ei mitään vakavasti rikki. Syöksyn toisen auton luo, kuski nojaa voivotellen rattiin, mutta on päällisin puolin kunnossa. Lähinnä näyttää siltä, että hän pelkää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Henkilön taustasta johtuen epäilen myöhemmin siihen olevan joitain syitäkin. Yhteisen kielen puuttuessa en koskaan pääse vaihtamaan ajatuksia hänen kanssaan. Yritän soittaa hätänumeroon, mutta silminnäkijät ovat jo soittaneet.
Kaikesta harmista huolimatta mielenkiintoinen kokemus siitä, miten aivot tuollaisessa tilanteessa toimivat. Ja lisäksi hyvä havaita, että isokin auto on helposti varsin haavoittuvainen ja kun kontrolli häviää, ei voi enää kuin toivoa parasta. Suosittelen kaikille varovaista ajotyyliä ja turvavyön käyttöä.
Maatuskojen tanssi
Muistan joidenkin vuosien takaa pilapiirroksen, jossa maatuskanukkea kuorittaessa alta paljastuu Medvedev, sitten Putin, sitten taas Medvedev ja niin edelleen. Eilen sain siitä muistutuksen, kun katselin Yleisradion pääutislähetyksestä näiden kahden herran puheenvuoroja.
Huumori on venäläisestä politiikasta varsin kaukana. Olisiko kukaan voinut kuvitella Medvedevin vitsaillen pyytävän “Putinia ehdokkaaksi, kuten länsimediassa on jo pitkään spekuloitu” ja Putinin vastaavan tähän jotain tyyliin “sullekin jää ihan ok duuni pääministerinä”? Ei kuulunut koreografiaan, joka muistutti jo hyvin paljon vanhoja neuvostorituaaleja. Ajat ovat sikäli muuttuneet, että vaalit pitää järjestää ja toisaalta ylimmät johtajat eivät nykyisin ainakaan näytä juovan liikaa. Mutta pelon ilmapiiri toimii yhä. Tapetaan muutamia keskeisiä toimittajia, vangitaan näkyvimmät kriitikot sekä pidetään kansa öljyrahoilla riittävän tyytyväisenä. Annetaan panslavististen tendenssien jyllätä vapaasti, sillä ne ovat perustuksena myytille vahvasta johtajasta, joka tarvitaan viemään Venäjän kansa ansaitsemaansa kukoistukseen.
Me emme Suomessa voi paljoakaan Venäjän kehityssuuntiin vaikuttaa. Ehkä Tarja Halosta hieman harmittaa, että Putinin temppua ei voi Suomessa imitoida. Halonen kun on kuitenkin ilmaissut paheksuntaansa siitä, kuinka hänen “venäjänkäsittelytaitojaan” ei enää hyödynnetä EU-tasolla. Samalla tavallahan Kekkosen valtakauden epädemokraattisia pidennyksiä aikanaan perusteltiin. Siksi lieneekin liian aikaista nostaa osoittavaa sormea pelkästään Venäjän suuntaan; sotilasjunttapuheita on kuultu täälläkin.
Joka tapauksessa suomalainen versio maatuskapilakuvasta on Kekkosen näköinen maatuska, jonka sisältä paljastuu Väyrynen ja sitten taas Väyrynen yhä uudelleen ja uudelleen. Nopeana veikkona Paavo ehti jo tulkita, että Putinin paluu tarkoittaisi presidentin aseman korostumista ulkopolitiikassa. Implisiittisesti tämä tarkoittaa Paavoa kielellä sitä, että presidentiksi pitää valita sellainen henkilö, jolta tämä venäläisten kanssa toimiminen onnistuu. Eli Paavo Väyrynen.
Avoin kirje Mattiesko Hytöselle
Hyvä Mattiesko,
Luin pitkästä aikaa kolumnisi odotellessani pitsaani eräässä hyvin tavanomaisessa pitseriassa. Roskalehti, joka jossain määrin epäkoherentteja kolumnejasi julkaisee, oli ainoa tarjolla oleva viihdyke, joten selasin sen läpi, koska en jaksanut katsella seinääkään. On kenties epäkohteliasta puuttua tässä kolumnisi sisältöön, mutta sinäkin olet kerran salakavalasti sisällyttänyt minut Päivän lööppi -televisio-ohjelmaasi, joten nyt lienee minun vuoroni.
Kolumnissasi kerrot, kuinka Sardinialaiset rekkakuskit ”lähettivät äänekkäitä viestejä” sinulle, kun viiletit rantabulevardilla 106-senttinen rintakehäsi paljaana. Tulkitsit asian niin, että ”paikalliset liikennöitsijät arvostavat miestä, joka juoksee yläruumis paljaana”. Erityisesti huomasit korostaa, että rekkakuskien äänekkäät viestit eivät tulleet ”homolla tavalla”, ettei kenellekään jäisi epäselvyyttä seksuaali-identiteettisi epävarmuudesta.
Minulla on tapahtumista toisenlainen tulkinta. Olen nimittäin nähnyt, kuinka sinä juokset. Sinä sipsutat. Pari vuotta sitten sipsuttelit ohitseni aamukahdeksalta Kampissa, kun minä miehekkäästi lastasin painavia tavaroita kuorma-autoon lihakset väristen. Eräs toinenkin kamppailulajien taitaja sipsuttaa, ainakin elokuvissa, nimittäin Steven Seagal. On jossain määrin häiritsevän näköistä, kun kehonsa niin hyvin hallitseva ihminen ei osaakaan juosta. Teillä lienee siis Stevenin kanssa muutakin yhteistä kuin puupökkelöinen televisiohabitus. Mutta takaisin tulkintaani: voisiko ollakin niin, että naisenkipeät Sardinialaiset rekkakuskit ovat kaukaa katsoessaan nähneet sinun paljaan 106-senttisen ylävartalosi, ylpeästi hulmuavan liehulettisi sekä sipsuttavan juoksutyylisi ja tulleet virheelliseen päätelmään? Sinähän olet kuitenkin mieheksi varsin pienikokoinen, joten sikälikin erehtyminen voisi olla helppoa. Mielestäni se vaihtoehto on todennäköisempi kuin tuo sinun keksimäsi.
Siihen aikaan kun teit fiaskoksi osoittautunutta televisio-ohjelmaasi jotkut sanoivat, että hyvin se kuitenkin kirjoittaa ja ketään säälimättä. Minun käy kyllä vähän sääliksi miestä, joka kirjoittaa sekavassa kolumnissaan olevansa ”macho”, vaikka ei olekaan latino. Mutta vielä enemmän minua säälittää roskalehtenne päätoimittaja, jolla ei ole rohkeutta tehdä tarpeellisia johtopäätöksiä kolumniesi tasosta. Ehkä voisitte Aarno ”ennen oli kaikki paremmin ja naiset tiesivät paikkansa” Laitisen ja Jyrki ”kaikki ihmiset on tyhmiä” Lehtolan kanssa perustaa ihan oman blogisivuston ja jättää kaiken tarpeettoman neiteilyn taaksenne. Paitsi että Jyrki Lehtola lienee vähän liian neiti sinun makuusi.
Ystävällisin terveisin,
Ossi Eskola
PS. Lähes 70-vuotiailla miehillä ei ole tyttöystäviä. Heillä on naisystäviä.
Bloggarin sietämätöntä itseanalyysiä
Työnantajani valitteli pettymystään, kun en ole pitkään aikaan päivittänyt blogiani. Liekö vihje jostain? Päällimmäisin syy passiivisuuteen on ollut se, että tietyt farssit kirjoittavat itseään koko ajan niin tehokkaasti, ettei ylimääräisille kommenteille tunnu olevan tarvetta. Esimerkiksi tämä vakuuskeskustelu, jossa hallitus Jutta Urpilaisen johdolla on maalannut itsensä nurkkaan mitä tehokkaimmin. Mitä siitä enää keksisi sanottavaksi? Nyt on keksitty, että vakuudet voi saada, mutta sitten siitä pitää maksaa toistaiseksi määrittelemätön hinta. Miten se toimii? Takaa miljardin laina, saat 200 miljoonan vakuudet (vaikkapa Kreikan postilaitoksen osakkeita?). Mutta vakuus maksaa, sanotaanko nyt vaikka 100 miljoonaa. Lukujahan ne vain ovat, niitä voi poliitikko heitellä miten tahtoo. Miksei sitten pankki maksa asuntolainan ottajalle korvausta siitä, että asunto asetetaan lainan vakuudeksi? Koska sellainen järjestelmä on täysin päätön, vaikuttaa kuin koko rahateoriaa keksittäisiin vuonna 2011 aivan uudestaan luomalla käsitteitä, joita ei ole aiempina rahankäytön tuhansina vuosina ymmärretty hyödyntää.
Odotan mielenkiinnolla, mitä päänsä kriisin kanssa täydellisen puhki miettineet henkilöt, kroonisesti kaikkitietäväinen Olli Rehn etunenässä, seuraavaksi keksivät. Kenties vakuuden hinnasta (100 miljoonaa) luvataankin vastavuoroisesti korkoa, mutta siitä korosta otetaan vero, jonka voi kuitenkin vähentää Kreikalle taatun lainan tuottamista korkovoitoista mutta vain siinä tapauksessa, että täysikuun aikaan ei ole pilvistä.
On sinänsä mielenkiintoista, että niin pienestä seikasta kuin piskuisen Suomen sekavasta vaalituloksesta voi aiheutua tapahtumaketju, joka jarruttaa koko Eurooppaa (vaikkakin vain näennäisesti) varpaillaan pitävän ongelman ratkaisua kuukausikaupalla. Kertooko se jotain nykyajasta, hermoheikon nytheti-ihmisen kyvyttömyydestä sietää pienimpiäkään epäilyksiä epävarmuudesta, mikä kollektiivisena ilmiönä johtaa rusakkomaiseen ajovalojen edessä poukkoilemiseen. Kreikan kohtaloa pohtivat tahot ovatkin vain joukko rusakoita, joita lähestyy näiden rusakoiden käsityskyvyn ylittävä objekti, mutta sitkeästi ne jatkavat suoraa polkuaan eteenpäin, vakuutellen toisilleen: “kohta se pysähtyy, sitten olemme turvassa”.
Toinen keskeinen syy kirjoittamattomuuteen on se, etten aina haluaisi toimia yhteiskunnallisten asioiden kriitikkona. Ja toisaalta kuitenkin tuntuu siltä, että oma pieni kriittinen panos tulisi antaa. Jos katselee kuluneen, varsin vilkkaan uutisvuoden kuvia niin huomaa, että moni tapahtuma on jo unohtumassa. Mitä tapahtuu Wikileaksille? Miten Fukushimassa voidaan? Mikä on ilmaston tila juuri nyt? Kuka hallitsee Egyptiä? Kuoliko ääri-islamistien toivo Osaman kanssa? Onko Yhdysvaltain velkakriisi nyt ratkaistu? Miten Anders Breivikin teko vaikuttaa sotilasjuntasta haaveileviin persuihin pidemmällä aikavälillä?
Entä jos kirjoittaisin analyysejä pop-kulttuurista? Kertoisin oman näkemykseni Lady Gagan vajoamisesta koreografisesti mielenkiintoisten teosten Poker Face ja Bad Romance tasolta totaalisen keskinkertaiseksi europoppariksi ja naiiveja sekä tuhannesti läpikäytyjä “synnyin tällaiseksi, kelpaan tällaisena”-teemoja käsitteleväksi tusinalyyrikoksi uudella levyllään. Olisin edelleen kriitikko, mutta vähemmän keskeisten asioiden parissa. Johtopäätös: olen sielultani kriitikko ja tiedän sen toki itse, mutta kuinka paljon tähän maailmaan tarvitaan kriittistä blogikirjoittelua? Olen siis vedenjakajalla. Törmään uusiin aiheisiin päivittäin, mutta miten tärkeää niistä kirjoittaminen on, muille kuin itselleni? Avasin tämän blogin muutama vuosi sitten verrytelläkseni kirjoittajantaitojani ja toissijaisesti antaakseni kiinnostuneille lukijoille jotain pientä hupia. Nyt tekisi mieli pyytää lukijapalautetta: mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Mutta pyydän aika harvoin mitään ja siksi en tee sitä nytkään.
Sen sijaan lopetan “kevennykseen”. Tiedättehän, että harmaa talous on iso ongelma. Nyt sitä vastaan kampanjoidaan iskulauseella “harmaa talous, musta tulevaisuus”. Oheisessa kuvassa näkyy, kuinka myös poliisien ajoneuvoja on valjastettu tähän “yhteiseen ponnistukseen” harmaata taloutta vastaan. Koska en nähtävästi usko auktoriteettien vilpittömyyteen, niin minulle tuo kuva mainosteipatusta poliisiautosta kertoo pikemminkin siitä, että KRP on jo nostanut kädet pystyyn ja nyt vedotaan ihmisten hyvään tahtoon, että “olisimme kilttejä ja emme ostaisi niitä vitosen pitsoja, kun niitä hallintarekisterien kautta katoavia miljardeja ei kuitenkaan saada millään kiinni”. Ja muistakaakin vaatia kuitti, jos kuitenkin ostatte sen vitosen pitsan!
Kannattaa käydä vilkaisemassa osoitteesta www.mustatulevaisuus.fi, kuinka leikillisen värikkäästi asiat siellä esitetään. Hallintarekisteriasiaan sivuilla ei puututa, pikemminkin nyt yritetään saada kunnon työtätekevät kansalaiset tekemään rehellisiä valintoja omassa arjessaan.
A close call
Just a couple of pictures I could not insert into a climbing forum, so they can be viewed here. The left one indicates the size of the fallen piece of rock, the route is on the right.
Huononnusinsinööri was here
Kaikki tietävät jo tarinan itsestään hajoavista printtereistä ja huonosti kestämään tehdyistä hehkulampuista. Huononnusinsinöörien (DI huon.) ammattikunta kunnostautuu muuallakin, kuten sain tänään ilolla oppia.
Tarina alkaa vuodesta 1994, jolloin sain uuden polkupyörän, muistaakseni hintaan noin 3000 markkaa. Ajelin sillä tyytyväisenä, joitain pikkuosia vaihtaen aina vuoteen 2010, jolloin päätin vaihtaa takavanteen, koska useita pinnoja oli ajan mittaan katkennut. Uusi vanne maksoi 50€. Yhtäkkiä viime viikolla havaitsin, että vanne on reilun vuoden käytön jälkeen kiero kuin Väyrynen. Ihmettelin syytä ja poikkesin alan liikkeeseen. Syy (palveluhenkilöä vapaasti lainaten): ”Nämä uudet kokonaan koneellisesti valmistetut vanteet ovat sellaisia, että pinnat pitäisi ensimmäisten 300 kilometrin jälkeen kiristää, muuten käy noin. Sama koskee uusiakin pyöriä.” Kiristyshuollon hinnaksi paljastuu 25€. Tätä ei ollut kukaan muistanut uuden vanteen myyneessä liikkeessä sanoa. En sattumoisin ajatellut asioida kyseisessä liikkeessä enää koskaan.
Nyt vanteen joko saa kuntoon tai sitten ei, se jäi huoltohenkilön arvioitavaksi. Muussa tapauksessa pitää ostaa taas uusi, joka sitten pitää muistaa huollattaa ajoissa. Mielestäni laadun huonontumista ei voi perustella edes halvalla hinnalla, sillä uuden vanteen hinta ja kiristyshuolto maksavat inflaatiokin huomioiden yli 10% polkupyörän alkuperäishinnasta, polkupyörää kokonaisuutena ajatellen sen verran kuin osan voisi kuvitellakin maksavan. Erona vain se, että edellinen kesti 16 vuotta tai oikeastaan oli silloinkin vielä toimiva, huononnettu versio vähän yli vuoden.
Tarinan opetus voisi olla se, että älä vaihda mitään, mikä vielä toimii. Onneksi siivouskaapissani on yhä imuri, jonka kiertävä imurikauppias myi äidilleni 80-luvulla. Toimii yhä, vaikka lattiasuuttimen pienet muovipyörät ovat aikoja sitten kuluneet yhdeltä sektorilta suorakaiteeksi ja lakanneet pyörimästä.
PS. Toisaalta jotain edistystäkin on kuluttamisen saralla tapahtunut. K-Supermarketissa on nykyisin kassoilla sirukortinlukulaitteet, jotka paitsi toimivat nopeasti, myös antavat asiakkaalle itselleen mahdollisuuden vinguttaa plussakorttia, jolloin minun ei enää tarvitse käydä kassahenkilön kanssa jokaisella ostoskerralla tätä samaa keskustelua:
Kassahenkilö: ”Onko plussakorttia?”
Minä: ”Ei ole.”
Olinkin jo aika kyllästynyt tuohon keskusteluun ja ehdin jo moneen kertaan kaivata jonkinlaista hatun tapaan kannettavaa neonvalokylttiä, jossa vilkkuisi: ”Minulla ei ole plussakorttia. Ikinä.”
PPS. Tässä vielä pari valokuvaa täyteeksi. Ensimmäisestä ei saa mitään selvää, mutta siinä yhteiskunnan toivot huiskivat golfpalloja kesäiltana mereen Kaskisaaresta, koska… no siis koska meressä ei ole vielä riittävästi golfpalloja. Jälkimmäinen osoittaa, että McDonald’s:in urhea taistelu ympäristön puolesta ei aina mene PR-osaston suunnitelmien mukaisesti.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
