Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

Archive for helmikuu 2010

”Typerä mutta viihdyttävä”

leave a comment »

En yleensä alennu kommentoimaan sellaisten hirvittävien roskalehtien kuten Iltalehden kirjoituksia, mutta tämän aamun arvio eilisestä Rammsteinin keikasta oli paitsi aiheena minulle läheinen, myös jälleen kerran oiva osoitus kyseisen julkaisun tasosta ja siten hyvä tilaisuus pyrkiä jälleen omalla panoksellani vähentämään lehden painoarvoa. (Sillä tavoitteeni on ajaa tietyt mediat aikanaan konkurssiin.)

 Artikkelin varsinainen musiikkia ja lavakoreografioita sekä efektejä arvioiva osuus ei sinänsä paljon kommentointia kaipaa: tavanomaista sanailua ja yksinkertaisia havaintoja, ilman sen kummempaa asiaan pureutumista. Sama sävy kuin aiemmissakin, vuosien 2001 ja 2004 konsertteja arvioineissa kirjoituksissa. Näköjään Rammsteinin tiettyjä ihmiselämän osa-alueita parodioiva sisältö ei ole vieläkään uponnut joidenkin toimittajien tajuntaan, vaan yhtye halutaan edelleen nähdä jonkinlaisena ällöttävyyksien promoottorina.

 Rammstein jakaa ihmisiä puolelle ja vastaan ja nimenomaan näennäisesti edustamiensa ideologioiden takia, ei varsinaisesti musiikillisten tai esiintymisteknisten seikkojen vuoksi. Ilmiö on kokonaisuudessaan koominen, sillä kyse on kuitenkin (vaikka jotkut ovatkin eri mieltä) taiteesta, jonka ammatillisessa arvioinnissa tulisi osoittaa kykyä päästä mahdollisten henkilökohtaisten mielipiteiden yläpuolelle. Tähän Iltalehden Karri Lehtiö kuitenkin kompastuu, kun hän päätyy kuvailemaan vokalisti Till Lindemannin ”näyttävän siviilit päällä lähinnä vakuutusmyyjältä”. Rohkenen väittää, että mielipide on melko harvinainen, vaikka enhän toki tiedä, millaisiksi kyseinen ”toimittaja” vakuutusmyyjien ulkonäön kuvittelee. Oleellisempaa on kuitenkin se, että väitteellä ei ole mitään tekemistä konsertin arvioinnin kanssa vaan se, erityisesti ilmiselvästä harhaisuudestaan johtuen, jättää vaikutelman siitä, että toimittaja yrittää purkaa omaa ongelmallista suhdettaan yhtyeeseen hienovaraiseksi luulemallaan vitsillä. Tai sitten hän vain kirjoittelee lämpimikseen, merkkimäärän täyttääkseen. Kummassakin tapauksessa kyse on toimituksellisesta rimanalituksesta.

 Lisäksi erillisenä huomiona tekstistä ponnahti esiin sana ”natsiestetiikka”, jota toimittaja kuvailee esityksen sisältävän. Jään tämänkin jälkeen miettimään, että mitkä elementit yhä yhdistävät Rammsteinin toimittajan mielessä natsiestetiikkaan? Onko kyse vähäisestä perehtyneisyydestä estetiikkaan, natseihin tai visuaalisten tehosteiden mahdollisuuksien laajaan kirjoon vai onko jälleen kyse vain siitä, että mediaa on aina ärsyttänyt se, kuinka Rammstein onnistuu luovimaan omaa polkuaan vuodesta toiseen, yhä suuremman yleisön hyväksyessä yhtyeen sellaisena kuin se esittäytyy? (Jopa siinä määrin, että saksankielisissä maissa sadomasokismista kertovaa kappaletta ”Ich tu dir weh” ei voitu esittää konserteissa, mutta Helsingissä kappale kuultiin. Ilmeisesti sensuurin harjoittajat eivät, Karri Lehtiön väitteen vastaisesti, olleet kuitenkaan ymmärtäneet ”yksinkertaisen provokatiivisia tekstejä, joiden ymmärtämiseen ei vaadita paljoa”. Tai sitten he eivät vain olleet hereillä.)

 Sana ”natsi” on tietysti helppo heittää mihin tahansa tekstiin luomaan negatiivista mielleyhtymää kenestä tahansa. Suosittelisin Rammsteinin ideologioista kiinnostuneelle tarkempaa perehtymistä kappaleiden sanoituksiin, sillä kenties niiden kautta yhtyeen taiteellinen kokonaisuus hahmottuisi hieman paremmin. Erityisesti perehtyminen olisi suotavaa kriitikoille, jotta heidän ei tarvitsisi joka viides vuosi nolata itseään ja edustamaansa mediaa perusteellisesti. Hyviä englanninkielisiä käännöksiä Rammsteinin sanoituksiin löytyy osoitteesta www.herzeleid.com.

PS. Otsikko on lainaus tässä tekstissä viitatun konserttiarvion ingressiin, jossa konserttia kuvattiin noilla sanoilla.

Mainokset

Written by Ossi Eskola

23.02.2010 at 12:49

Kategoria(t): Uncategorized

Arkistojen kätköistä taas

with one comment

En ole ehtinyt kirjailla tänne mitään vähään aikaan. Aiheita kyllä tulee ja menee, mutta koneen avaaminen näitä juttuja varten tuntuu välillä liioittelulta. Alla kuitenkin yksi teksti jo useamman vuoden takaa.

Jäähyväiskirjeeni sinulle

Ensimmäisen kerran tutustuin sinuun ala-asteikäisenä. Tulit kotiimme ja vietin kanssasi aikaa säännöllisesti. Oli kiinnostavaa kuunnella, kun kerroit minulle paikoista ja tapahtumista, joissa en itse ollut ollut paikalla. Vuosien varrella opin tuntemaan sinut ja välillemme muodostui läheinen suhde. Teini-ikäisenä koin kanssasi viihteellisiä hetkiä ja suhteemme syveni yhä. Meillä oli kuitenkin erilliset elämämme ja muutkin ihmiset viihtyivät seurassasi, jotkut paljon enemmänkin kuin minä. Silloin tuntui, että aina kaikki, mitä sanoit, ei ollut kovin merkityksellistä ja arvostelin muita ihmisiä siitä, että he viettivät kanssasi niin paljon aikaa, vaikkei se varsinaisesti ollutkaan minulta pois. Olit aina yhtä valmis ottamaan myös minut mukaan seurueeseesi, jonka ehdoton keskipiste olit. Ja yhä uudestaan myös minä tulin, ja vietimme myös useita hetkiä ihan kahdestaan.

Lopulta, ollessani 25-vuotias suhteemme oli edennyt sellaiselle tasolle, että olin valmis jakamaan kotini kanssasi. Aluksi se tuntui hyvältä ratkaisulta, sillä näin pystyimme viettämään paljon enemmän aikaa yhdessä. Annoinkin sinun olla äänessä lähes koko ajan, en edes kaivannut hiljaisuutta kun sinä olit paikalla. Seuranneiden vuosien varrella sinä olit yhä enemmän myös sosiaalisen elämäni keskipiste, saatoin viettää illan toisensa jälkeen vain sinun seurassasi, enkä niinkään kaivannut muita jakamaan yhteisiä kokemuksiamme. Kuitenkin, jossain sisälläni alkoi tuntumaan siltä, että seurasi oli muuttumassa yhä sisällöttömämmäksi ja kommunikointimme yksisuuntaisuus alkoi myös häiritä minua. En kuitenkaan halunnut luopua sinusta, sillä pelkäsin jääväni yksin ja pelkäsin, että en kestäisi hiljaisuutta. Sinusta oli kuitenkin minulle paljon hyötyäkin, sillä tiesit toki yhä paljon sellaisista asioista, joita en ollut kokenut ja osasit kertoa niistä joskus mielenkiintoisellakin tavalla.

Nyt, 31-vuotiaana olen kuitenkin päättänyt erota sinusta. Sillä lopultakin näen, mikä sinä pohjimmiltasi olet. Viimeisinä vuosina pääasiassa kaikki, mitä sinulta olen kuullut, on negatiivisuudella kyllästettyä näennäistä viihdettä, ja niin kovin epätodellista ja turhaa. Olen jo lopen kyllästynyt siihen kaikkeen, mitä suollat. Yrität esittää, että sinun edustamasi maailma olisi itse todellisuus, yrität istuttaa arvojasi minuun. Ehkä ne ovat useimpien ihmisten arvoja, mutteivät minun. Et sytytä minua enää millään tavalla, enkä ole kiinnostunut sinusta enää yhtään. Koen myös, että elämässäni on nyt niin paljon sellaista sisältöä, joka on tärkeämpää kuin ajan viettäminen sinun kanssasi. Sinusta on tullut minulle vain rasite. Niinpä aion heittää sinut pois kodistani.

En edes koe mitään tunnontuskia kertoessani sinulle tästä. Tunteettomuudessasi et varmaankaan edes välitä, sillä seuraa löydät kuitenkin aina. Eikä minulla ole mitään syytäkään pelätä sinun loukkaantuvan, sillä olethan vain televisio.

Jälkikirjoitus, 21.2.2010

Erinäisistä syistä johtuen tuolloinen päätökseni ei pitänyt ja otin lopulta kotiini jälleen television. Nyt käytössäni on edesmenneen isoisäni ruutu, jota kyllä katson yhäkin mielestäni liikaa. Ei silti, jonkin verran tarjolla on myös inspiroivaa sisältöä ja toistaiseksi en ole vielä valmis totaaliseen kieltäytymiseen. Tätä kirjoittaessani työpöytäni alla jalkojeni juuressa kuorsaa pakkaslenkin hyydyttämä pieni koira nimeltä Heta. Hän ei tällaisilla pohdinnoilla itseään vaivaa.

Written by Ossi Eskola

21.02.2010 at 17:38

Kategoria(t): Uncategorized