Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

Archive for marraskuu 2012

It came from outer space

with 6 comments

Olympiastadionin pohjoiskaarteen nurkassa sijaitseva Suomen Alppikerhon aikoinaan varustama kiipeilyseinä on viime vuosina noussut uuteen kukoistukseensa dry toolingin tai suomalaisittain draikkauksen ja ylipäänsäkin mixed-kiipeilyn eli mikstan (luonnossa kiipeilyä jää-, lumi- ja kivipinnoilla) muodostuessa omiksi kiipeilylajeikseen. Marraskuun viimeisenä lauantaina seinällä järjestettiin Suomen tiettävästi ensimmäiset draikkauskisat. Olin paikalla todistamassa tätä historiallista tapahtumaa.

 ——-

Saavun paikalla intoa täynnä: vihdoinkin kiipeilykisat, joihin minäkin kehtaan osallistua! Edellisen kerran kisasin Kinkkubouldereissa vuonna 2004, jolloin nuori lupaus nimeltään Nalle Hukkataival järjesti melkoisen näytöksen, flässäten finaalireiteistä kaikki paitsi yhden, seuraavaksi parhaiden puolestaan topatessa kuudesta finaalireitistä muistaakseni yhden.

Olemme kiipeilyparini kanssa paikalla ensimmäisten joukossa, mutta pian porukkaa alkaa valua porteista tänne hieman kolkkoon betoniseen tilaan, ihmettelemään kisajärjestelyitä, mm. hakkujen putoamisen varalle varmistajien suojaksi viritettyä verkkoa, dj-kopiksi ripustettua portaledgeä sekä silloin tällöin paikalle pyrähtävää kameralla varustettua minihelikopteria, jota joku heppu ohjailee varsin taitavasti. Porukka on pääosin tuttua tai vähintään osastoa ”ollaan nähty putouksilla”, jää- ja mikstakiipeily ovat kuitenkin vielä aika pienen piirin harrasteita. Yksi kisan tunnetuimmista osallistujista, varmasti ennakkosuosikin viittaa kantava Rollomixed-blogin kirjoittaja Tapio Alhonsuo on saapunut paikalle Rovaniemeltä yöjunalla, lisäksi läsnä on muutamia osallistujia ainakin Jyväskylästä. Jostain kumman syystä olen kuvitellut Alhonsuon nyt kohtaamaani henkilöä lyhyemmäksi. Eikös sitä sanota, että ”stars are always short”? Ainakin sanonta pätee kiipeilyyn jossain määrin, siinä missä Hollywood-näyttelijöihinkin.

Viisituntiset karsinnat alkavat varttia yli kymmenen ja olen ensimmäisten joukossa seinällä. Karsintareittejä on kuusi, joista valitsen helpohkon pystyosuuden perusteella mustista puupalikoista koostuvan. Seinähän on ensimmäiset noin kymmenen metriä pystysuora, jonka jälkeen se muuttuu jyrkästi negatiiviseksi, käytännössä kiivetään stadionin katsomorivien alapuolta ja koska stadion on aikanaan rakennettu varsin laakeaksi, ”nega” on todella negaa. Pystyosuudella kiipeily tapahtuu yläköydessä, negalla vaihdetaan lennosta liidiin. Yllätän itseni etenemällä negaa ensimmäiselle pultille ja klippaan menestyksekkäästi. Viisi pistettä kasassa, mutta ylemmäs en pääse. Hyvä avaus kuitenkin. Kiipeilyparini pääsee samaan kohtaan ja annamme välillä vuoroa muille. Draikkaus on raskasta ja pitkät palautusajat tervetulleita.

Omien suoritusten lomassa onkin aikaa seurailla muiden touhuja. Kovat kundit alkavat erottua. Alhonsuo kiipeää karsintareittejä eleettömän varmasti, joillekin nega aiheuttaa puuskutusta ja mitä erikoisimpia tekniikoita nähdään, mm. erään kiipeilijän kyynärtaivelevot hakun kahvassa. Itse yritän vuorollani käyttää reitin viertä kulkevaa vesiputkea jalkajammiin, mutta se kielletään heti. Kyseisellä reitillä teenkin huonoimman suoritukseni, vain kaksi pistettä. Negalla vuorottelevat Alhonsuon lisäksi ainakin Adrian ”Walesin Tiikeri” Pollard, Jyväskylän ihme Esko Hautanen, englantilainen voimapesä Matt Watkins sekä muutama muukin. Ja sitten Aholan Antti. Tähän kohtaan otetaan lyhyt hämmästely. Antti, joka on monille tuttu Salmarin työntekijänä, on nimittäin kiivennyt hakuilla ennen tätä kisaa noin neljä kertaa. Vain muutama viikko sitten juttelin hänen kanssaan ja kysyin, kiinnostaako jääkiipeily. Antti sanoi kokeilleensa kerran, mutta oli ollut vähän sitä mieltä, ettei se ole kovin vaikeaa. Nyt hän on kuitenkin täällä ja etenee vakuuttavasti kohti finaalia.

Kiipeilykisoissa on yleensä mukava ja kannustava tunnelma ja niin on varsinkin nyt. Karsintojen lähetessä loppuaan Markku Mellanen, jota voidaan jo hyvällä syyllä pitää jonkin sortin jääkiipeilyn mesenaattina Suomessa, keittelee osallistujille ja katsojille hernekeittoa sekä paistaa kaasugrillissä makkaraa. Adventure Partnersin matkailuauto on parkkeerattu kisa-alueen välittömään läheisyyteen ja ihmettelen, mitä kaikkea Markku sieltä vielä kenties taikookaan. Ainakin auto toimii finaaleissa kisaajien eristystilana. Karsinnojen päättyessä selviää, että finaaleihin selviää vielä yllä mainittujen Alhonsuon, Pollardin, Aholan, Watkinsin ja Hautalan lisäksi Mikko Vartiainen. Muutama varsin hyvin kiivennyt jää ulkopuolelle, itse saan tyytyä kukistamaan yhdellä pisteellä erään hiljattain seinäkiipeilyn SM-kisoissa hyvin menestyneen naiskiipeilijän, joka kiipesi karsinnoissa hakuilla elämänsä ensimmäistä kertaa. Sekin pitää taltioida muistoksi, sillä karsintojen edetessä kyseinen kiipeilijä osoittaa jo otteiden merkittävää paranemista ja ensi kerralla en olisi yhtä onnekas.

Finaaleita varten kisojen pääorganisaattori JP Vuolijoki rakentaa reitin, joka koukkaa negan alkaessa reilut puoli metriä leveän kannatinpalkin alle, siirtyy sitten palkin sivua pitkin keskelle tuota väärinpäin nojaavaa portaikkoa ja jatkaa sitten vielä pitkän matkaa negaa pitkin toppiin. Katsojista suurin osa nousee ylemmälle tasanteelle, josta näkymät reitille ovat kerrassaan mainiot.

Ensimmäisenä finalistina köyteen kiinnittyy Mikko Vartiainen. Hän on finalisteista ehkä lyhyin ja alun herkkä kurottelu vaikuttaa jo hieman vaikealta ja pian Mikko on poissa pelistä, jopa hieman valitettavan nopeasti. Mikon jälkeen kehiin astuu Matt Watkins, joka on taistellut itsensä finaaliin nähtävästi silkalla puristuksella, siinä määrin ovat hänen karsintasuorituksensa muistuttaneet pelkkien maksimimuuvien jatkuvaa toistoa. Mattin kiipeilyä seuratessa yleisölle alkaa avautua reitin luonne: yläköysiosuuden lopussa, siirryttäessä kannatinpalkin alle, on selvä kruksi, mahdottoman näköinen kurotus erittäin hyvästä otteesta toiseen. Finalisteista ainoana Matt keksii kurottaa hakkunsa palkin toiselle puolelle ja raivoaa itsensä layback-tekniikalla ylös, nippanappa päästen seuraavaan hyvään otteeseen. Pian seuraa kuitenkin putoaminen, voimat lienevät yksinkertaisesti lopussa. Yleisössä alkavat tässä vaiheessa kämmenet hikoilla yhdellä jos toisellakin.

Seuraava kilpailija, Rollon blogimestari Tapio Alhonsuo tarjoaakin sitten yleisölle nähtävää koko rahan edestä. Kruksikohtaan jälleen melko eleettömästi, mutta mitäpäs sitten? Kurotus näyttää ulottuvalle Alhonsuollekin mahdottomalta ja koska finaali kisataan on-sight-metodilla, Alhonsuo ei ole nähnyt Mattin suoritusta. Tästä seuraa sitten useita eri kokeiluja ja aina paluu parhaaseen mahdolliseen lepoasentoon. Uudestaan. Ja uudestaan. Ei yllä, ei sitten millään. Aina tuntuu jäävän ainakin kymmenen senttiä vajaaksi. Hyvän otteen alla on pieni ote, johon yltäisi, mutta siinäpä ei pysykään. Yleisö huokailee ja myötäelää. Välillä hakku lipsahtaa, kokenut Alhonsuo ei hermoile. Toinen hakku pitää kuitenkin. Ylös. Takaisin alas. Aika kuluu, Alhonsuon kestävyys vaikuttaa loputtomalta. Vilkaisen sattumalta ajanottajan kelloa. Yli kahdeksan minuuttia! Miten tämä on edes mahdollista?

Mieleeni alkaa hiipiä erilaisia ajatuksia. Ensimmäinen: tämä laji on inhimillisesti katsoen kiellettävä, koska se on kidutusta. Tuo mies selvästikin kärsii, muttei voi luovuttaa. Toinen: finalistit ovat todennäköisesti mutantteja, ihminen ei tuohon pystyisi. Luulen, että suuri osa yleisöstä jakaa näitä tuntemuksia kanssani. Sitten: kisojen ensimmäinen figure-of-four! Suuri mestari tekee liikkeitä, joihin en itse pystyisi edes avaruusaluksen painottomassa tilassa. Mutta ei yllä vieläkään! Ja purkaa figuren, palaa lepoon. Sitten uusi figure, ehkä vähän paremmin muotoiltu, ja nyt yltää! Uskomatonta, yleisö kohahtelee. Ensimmäiset kolme klippiä tehdään katosta roikkuvaan köysirataan. Hieman hankalaa, mutta Alhonsuo klippaa ja jatkaa. Hän on kuitenkin edelleen suoraan palkin alla ja muuvit ovat hankalia. Lopulta voimat eivät enää riitä ja mies putoaa, tehtyään vielä kertaalleen figure-of-jonkin, oma motorinen hahmotuskykyni ei riitä edes katsoessa.

Nyt esiin astuu Walesin Tiikeri Adrian ”Sexbomb” Pollard, tunnetaan myös Eetuna. Hän on kilpailijoista Alhonsuon lisäksi selvästi ulottuvin ja alku menee sujuvasti, mutta kruksi saa hänetkin hämilleen. Seuraa samanlainen näytelmä kurotuksia, paluuta, pohdintaa ja uusia yrityksiä. Yleisö pelkää koko ajan: toivottavasti hakut eivät lipsahda vahingossa. Eetu tunnetaan varsinkin kestävyydestään, mutta täytyy tuon silti olla tuskallista. Hän lähtee ratkomaan ongelmaa hieman eri tavalla, mantteloimalla alemmasta hyvästä otteesta, nojaten palkkiin ja – lopulta hän yltää ja saa raikuvia suosionosoituksia. Ohikulkijoista tämä vaikuttaisi varmasti hyvin oudolta, keskellä karua ja pimeää Stadikkaa. Jatko on kuitenkin edelleen tiukka, varsinkin seuraava veto hyvästä otteesta pieneen palkin sivulle. En muista tarkkaan, mutta Eetukin taitaa tehdä figuren tässä kohtaa ja etenee yhä, ylettyen pitkään puulistaan, joka vaikuttaa hyvältä otteelta. Eetu on johdossa! Sitten klippi, onkohan se toinen köysiradassa, mutta se osoittautuukin vaikeaksi toteuttaa. Yleisö ei pysty hengittämäänkään. Eetu yrittää klippiä, mutta epäonnistuu. Nytkö se putoaa? Staminan valan vannonut mies kuitenkin roikkuu yhä ja yrittää klippiä uudestaan. Ja putoaa yrittäessään! Jättiläispannut, vauhti pysähtyy vasta turvaverkon kohdilla, reilun kahden metrin päässä maasta, hakku tulee perässä. Varmistaja JP singahtaa saman verran seinää ylöspäin putouksen voimasta. Suoritus on ohi, mutta Eetu on nyt kärkipaikalla, vain kaksi kisaajaa jäljellä.

Heistä ensimmäisenä vuoroon tulee Esko Hautanen. Katsojia epäilyttää, sillä Esko on selvästi kahta edellistä lyhyempi. Yltääkö? Karsinnoissa vahvasti esiintynyt Esko nousee alun lupaavasti ja jää hänkin kruksiin ihmettelemään. Kurotus, ei yllä, paluu. Sama tanssi, monta kertaa. ”Eihän tää voi mennä!” hän valittaa. Yleisö nauraa hermostunutta naurua, jännittää. Esko lähtee samalle tielle kuin Eetu, manttelointi alemmasta otteesta. Käytännössä vasemman käden hakkua siis vedetään voimakkaasti ulospäin ja jaloilla pyritään nostamaan keho mahdollisimman ylös. Silti jää kiusallisen lyhyeksi. Sitten, deadpoint! Yltää, ei pysy! Mutta ei myöskään putoa! Mutanttien sarjassa normisuoritus. Lepoa, aika kuluu. Uusi yritys, pysyy! Ei meinaa saada alempaa hakkua mukaan, lopulta saa. Mutta, kohta voimat ovat lopussa. Alkaa näyttää siltä, ettei finalisteista kukaan pääse varsinaiseen kattoon tyylittelemään. Esko putoaa, toinen hakku jää otteeseen kiinni. JP joutuu kiipeämään ylös jälleen kerran ja irrottamaan hakun.

Lopulta on finalisteista viimeinen vuorossa, kaikki karsintareitit topannut Antti. Antti on niin kovin lyhyt hänkin, ei voi millään yltää. Näinkö Eetu nappaa voiton? Yleisön hämmästellessä Antti taituroi alkuosan helposti. Hakun hän asettaa lähes huolimattoman näköisesti otteelta toiselle. Yleisö ei voi hyväksyä: eihän noin voi kiivetä! Pitää aina kokeilla hakun pitävyyttä, siirtää jalkoja varovasti, koko ajan odottaen putoavansa. Lopulta joku lausuu sen ääneen: se ei kokemattomuuttaan ymmärrä pelätä. Mitään. Antti saapuu kruksiin, toteaa tilanteen, mantteloi ja… ylittää kruksin hel-pos-ti. Yleisö on jo lopullisessa epäuskon tilassa. Tämä kundi kiipeää siis hakuilla neljättä kertaa. Hyvästä otteesta veto seuraavaan, vähän huonompaan, molemmat hakut siihen. Toinen hakku lipsahtaa! Varmasti se on nyt siinä? Mutta ei, siinä se roikkuu kaikkien meidän edessä, yksi hakku ehkä sentin verran otteessa kiinni, koko muu jätkä irti seinästä. Tätä se kokemattomuus teettää. Jäätävä on sanana niin kulunut, mutta Antin seuraavat toimet ovat juuri sitä. Hakku takaisin otteelle, jalat molemmin puolin palkkia ratsastusasentoon ja siinä hän sitten ratsastaa negatiivista palkkia kaikkien meidän edessä ylöspäin, lukottaen ja jäämme ihmettelemään, miksi mekin emme nouse ilmaan, jos painovoima on kerran kumottu. Seuraavaksi, vaikea veto ja mitäpä tekee Antti? No jos vaikka figure-of-fourin, ikäänkuin ei olisi jo nähty riittävästi. Liekö ensimmäistä kertaa elämässään? Sitten vielä varvashuukki ja kurotus siihen pitkään listaan ja hallittu klippi. Vielä yksi muuvi seuraavaan otteeseen ja Antti taitaa jo tietää, että voitto on siinä. Ainakin hän putoaa ja kisat ovat ohi.

Euforiani sekaan hiipii vielä yksi ajatus: jos muut finalistit olivat mutantteja, tuon nuoren ja pohjattoman mukavan voittajan osalta joudumme luopumaan persoonapronominin ”hän” käyttämisestä. Antin kohdalla on perusteltua käyttää sanaa ”se”, sillä Antti on luultavasti saapunut luoksemme jostain kaukaa ulkoavaruudesta.

PS. Jos kaikki tapahtumat finaalissa eivät menneet juuri kuten yllä on kuvattu, niin syy on B-finaaleista alkanut muistikuvien hämärtyminen.

Tapio Alhonsuo finaalireitillä. Kuva: Johannes Kärkkäinen

Written by Ossi Eskola

26.11.2012 at 22:24

Kategoria(t): Uncategorized