Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

Archive for maaliskuu 2013

”Ryhmä jääkiipeilijöitä, matkalla jossain Pohjois-Suomessa, ottakaa välittömästi yhteyttä viranomaisiin.”

with 2 comments

Road trippin’ with my two favorite allies
Fully loaded we got snacks and supplies
It’s time to leave this town
It’s time to steal away
Let’s go get lost
Anywhere in the U.S.A.

Let’s go get lost
Let’s go get lost

 -Red Hot Chili Peppers, Road trippin’-

Helsinki-Rovaniemi all night long

Adventure Partnersin matkailuauto syöksyy yön pimeyteen Suomen tylsimmälle maantienpätkälle Jyväskylästä Ouluun. Takana on jo nelisen tuntia ajoa, edesssä tuplasti sen verran, ensimmäisenä kohteenamme Rovaniemi. Transitin päälle rakennettu aerodynaaminen kirous nielee dieseliä logaritmisella asteikolla suhteessa nopeuden kasvuun, joten tahtimme on rauhallinen. Istun ohjaajan paikalla tukenani Pasi, joka on tempaissut ensimmäisen pätkän Helsingistä Jyväskylään. Muut nukkuvat turvallisuudestaan välittämättä takaosan sängyillä, Kärkkäisen veljekset Olli ja Akseli sikeiten. Olen odottanut tätä matkaa kasvavan innon vallassa, sillä haluan hetkeksi eroon Kyproksen pankkikriisistä, jääkiekon play-offeista, hevoslihaskandaalista ja kaikista muista höttöuutisista, joita mediakoneisto syöttää päivästä toiseen.

Aamuneljältä saavumme Rovaniemelle, pakkanen huitelee kolmessakympissä. Pudotamme Kärkkäiset isoveljensä Juhon luo ja jatkamme Jopon vanhempien kotiin, viikonlopuksi tyhjilleen jääneeseen omakotitaloon. Asetumme Pasin kanssa vanhempien parisänkyyn, aikaa nukkua on vain kolmisen tuntia.

Jossain vaiheessa yötä herään ja huomaan, että Pasi on hävinnyt makuupusseineen jonnekin. Sekavan väsyneessä tilassa muistan ajatella vain, että hyvä näin, parisänky on nyt kokonaan minun. Myöhemmin käy ilmi, että olen ”hapottanut” Pasin takaisin kylmään matkailuautoon kuorsaamalla. Kuulemma miltei heti käytyämme sänkyyn. Oma muistikuvani alkuyön tapahtumista jää pysyvästi eriäväksi. Taitettu matka ja kulunut yö tulevat olemaan seuraavien päivien kumuloituvan väsymyksen ja sitä seuraavan reaalielämästä irtaantumisen alkulähde.

(Tarina jättää tässä vaiheessa nimeämättä ne retkikuntamme jäsenet, joiden yöllinen ”ostosmatka” läheisen Siwan roskikselle tuottaa heille hulppeat määrät kanaa, metwurstia ja muita elintarvikkeita. Yleisesti teko aiheuttaa tavanomaisempaan elämään tottuneiden retkikuntalaisten joukossa suurta kunnioitusta.)

Suuntaamme seuraavaksi lentokentälle, josta tarkoituksena on poimia lisää porukkaa kyytiin. Huhujen mukaan aamulennolla saapuu myös tytsyjä, eli naisjääkiipeilijöitä, yleisesti ottaen harvinaisia ilmiöitä. Sataprosenttisesti miehistä koostuvassa autokunnassamme on jo matkan aikana spekuloitu kiivaasti, käsitelty kaikki Salmisaaren haavekuvat ja esitetty kainoja toiveita: keitä ovat nuo neidot, joita nyt odotamme?

Lopulta väkeä alkaa valua: lääketieteen uraohjus J. Kärkkäinen, hakkuhuukkailuskabojen dynamo JP Vuolijoki ja Markku ”Mesenaatti” Mellanen. Sekä kaunottaret. Retkikunnan tunnelma kääntyy aamuväsymyksestä huolimatta nousujohteiseksi sukupuolijakauman normalisoituessa. Kohonneissa fiiliksissä matka jatkuu kohti Autin kylää ja Arctic Fantasyn majoituspalveluja. Matkalla vastaan ajaa ambulanssi. Joku on kenties ottanut pannut Ruskealla virralla? Erkka? Mutta ei, Auttiin päästessämme käy ilmi, että Eetu, Juha, Erkka ja Saara odottelevat yhä pakkasen heltymistä ja tapahtuman pääjärjestäjä Sampsa Aronen testailee pihamaalla moottorikelkkaa veljensä kanssa. Pudotamme Annen kyydistä ja jatkamme kohti Korouomaa.

It’s not the destination, it’s not the journey. It’s not even what you do out there. It’s really who you are with.

Voisin kertoa niistä päivistä, jolloin kiipesimme usean köysistön voimin Ruskeaa virtaa ylös. Voisin kertoa, kuinka Eetu kiipesi toinen toistaan hienompia mixtalinjoja Ruskean oikealla puolella tai kuinka viiden henkilön lumikenkävaellus Sudenhampaalle päättyi menestykseen. Voisin mainita kiivenneeni kenties elämäni hienoimman köydenpituuden, yhtenäisen jäälinjan heti Ruskean pääuomasta oikealle. Mutta mieluummin kerron muutamalla sanalla miehestä nimeltä Peyman Taymaz.

Olin kuullut Kärkkäisen veljeksiltä huhuja Peymanista, Rovaniemellä asuvasta azerista ja joogaohjaajasta, jolla on suomalainen vaimo. Odotukseni ovat luonnollisesti melko korkealla, kun lopulta tapaan hänet Autissa. Ensimmäisenä iltana minulla ei ole tilaisuutta jutella hänen kanssaan paljoakaan, mutta toisena kiipeilypäivänä otan hänet milteipä säälistä kakkostelemaan Ruskeaa virtaa, mies kun on kärsivällisesti odotellut putoksen juurella neljä tuntia, että pääsisi vähän kiipeämään. Jääkiipeilykokemusta hänellä ei ole juuri minkään vertaa, eikä puoliköysillä varmistaminenkaan ole kovin tuttua.

Jokainen lienee joskus tavannut henkilön, joka on miltei koko ajan iloisella tuulella. Henkilön, jonka nauru raikaa jostain päin vähän väliä, jolla ei näyttäisi olevan minkäänlaisia huolia. Useimmiten tämä henkilö ei ole suomalainen. En tiedä, minkälaisen lapsuuden ja nuoruuden Peyman on saanut viettää Azerbaidzanissa ja isänsä kanssa maailmaa kiertäessään, mutta hän on henkilönä juuri tällainen. Hän räjähtää nauruun milloin mistäkin, puhuu ihaillen Lapin luonnosta, hämmästelee suomalaista susivihaa, kuvailee kodikseen koko maailman ja kutsuu minut joskus Intiaan surffaamaan, vaikka olemme todella tunteneet vain muutamia tunteja, enkä minä tietenkään osaa surffata. Ruskean virran kakkosteltuaan Peyman kiroaa ”never again”, mutta höystää puhettaan rönsyvillä naurunremakoilla.

Saan Peymanilta kyydin takaisin Auttiin ja tarjoamme kohteliaasti toisillemme eväitä. Peyman tarjoaa pähkinöitä ja rusinoita, otan muutaman rusinan. Tarjoan pullaa, mutta Peyman kieltäytyy valkoisen sokerin vuoksi ja kaivaa autonsa keskikonsolista puoliksi syödyn gingseng-juuren ja nakertaa siitä muutaman palan. Auttaa kuulemma torjumaan flunssaa. Ainutkertaista. Tuon automatkan aikana kuvittelen toisenlaista maailmaa, jossa ruoka dyykataan, kaikesta iloitaan, eikä ketään kiinnosta Jyrki Kataisen mantra, ”tilanne on äärimmäisen vaarallinen”.

Peyman ei suinkaan ole ainoa huikea persoona, johon matkan aikana tutustun joko ensimmäistä kertaa tai aiempaa paremmin. Lauantain juhlaillalliselle saapuu Rollon mixtamaagikko Tapio Alhonsuo, jonka kanssa jaamme myöhemmin näkemyksiä tanssista, kirjoittamisesta ja kiipeilystä. Jo edellisenä iltana Eetu on pitänyt hienon esityksensä Freeriderista ja yleisöä varmasti elähdyttää Eetun ilmiselvä into esiintyä. Hänelle olisi kenties tilausta puhujana isommissakin ympyröissä. Lisäksi jää mainitsematta useita hilpeitä kohtauksia, joista eivät vähimpinä kertomukset Kärkkäisten veljesten edesottamuksista (heitä on yhteensä paikalla neljä, joten tarinoita riittää). Valitettavasti kovasti odotettu Saku Korosuon jääkiipeilyklinikka jää pitämättä, herran auton jälleen kerran kosahdettua jonnekin Ruotsin puolelle.

Viikonlopun sosiaalinen experimentti huipentuu Autin tienristeyksen karaokebaariin, jossa tosin karaokeisäntä laulaa itse enemmän kappaleita kuin esiintyjät yhteensä ja usein vielä esiintyjien päälle omalla mikillään. Porukastamme Sanna on laulajana omaa luokkaansa, mutta erityismaininnan saa myös Josefine, joka antautuu tanssiin paikallisen isännän, valehtelematta 130-kiloisen jättiläisvatsan kanssa, isännän vaimon hoilatessa ukolleen serenadia. Paikallisia tietysti ihmetyttää myös Peymanin ulkomaalainen olemus ja minä puolestani mietin, miten Peymanin posiviisuutta voisi levittää tässä maassa ja myös maanosassa, jonka nurkilla fasistiset tendenssit jo nostavat aggressiivista päätään.

Kaiken kaikkiaan Korouoman jääkiipeilytapahtuman keskeisimmäksi anniksi jäävät kokemukset hyvästä porukasta, vaikka kyllähän siellä jotain kiivettiinkin, loistavassa kelissäkin vielä. Jäämme odottamaan tapahtumalle jatkoa tulevina vuosina.

Posio-Helsinki all night long

Paluumatkammekin alkaa maanantaina illan jo hämärtäessä. Tehtävämme oli odottaa, että Joel saa hoidettua neljän israelilaisturistin (kaikki naisia) jääkiipeilytyksen, jonka jälkeen kannamme heidän kiipeilyvarusteensa matkailuauton kyytiin, Joelin ja Elisan jäädessä Korolle kiipeilemään. Tavanomaiset spekulaatiot on tässäkin tilanteessa käyty: jos ovat viehättäviä, apuohjaajia kyllä löytyy. Todellisuus on tällä kertaa karu jopa absurdilla tavalla: kaikki neljä ovat jonkin sortin vanhainkodin asukkeja ja lisäksi kehollisesti massiivisia. Käy niin, että Joelin tehtäväksi jää varmistaa köydellä naisten eteneminen Mammuttiputouksen juurelle, kypärien tullessa tarpeeseen naisten kaatuillessa rinnettä ylös noustessaan. On sanomattakin selvää, ettei jääkiipeilystä tarvitse edes haaveilla, mutta alkuperäinen aikataulu venähtää siitä huolimatta.

Tässä vaiheessa sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä neljän päivän intensiivisen kiipeilyn, sosialisoinnin, saunomisen, aterioinnin ja nauramisen jälkeen en oikeastaan enää muistakaan, mihin olen palaamassa ja miksi. En ole viettänyt sekuntiakaan internetissä, katsonut sitäkään vertaa televisiota tai lukenut ainoatakaan uutisotsikkoa yli neljään päivään. Anthony Kiedisiä seuraillen: olen kadonnut, jonnekin vapaammalle alueelle, kauas etelän järjestelmällisistä liikennevaloista, kauas nyky-yhteiskunnan lokeroidusta elämänmuodosta. Toki vain hetkeksi, mutta täysipainoisesti.

Koro2013

 Osa porukastamme. Kuva: Markku Mellanen.

Written by Ossi Eskola

22.03.2013 at 16:31

Kategoria(t): Uncategorized