Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

Archive for huhtikuu 2013

No näistä susista nyt sitten

leave a comment »

”Off through the new day’s mist I run
Out from the new day’s mist I have come
We shift
Pulsing with the earth
Company we keep
Roaming the land while you sleep”

-Metallica, Of wolf and man-

Olen jo muutamia kuukausia yrittänyt hahmottaa, mikä meneillään olevassa ja ankarasti vellovassa susikeskustelussa on oleellisinta. Ymmärrän kannan suojelijoiden näkökulmia melko hyvin, sen sijaan vaikeampaa on ollut samaistua niihin, joiden mielestä koko eläimen voisi hävittää maastamme.

Mielikuva syrjäkylällä kymmenen kilometrin koulumatkaansa talviaamun pimeässä taapertavasta tokaluokkalaisesta lienee pelkkä myytti, käsittääkseni koululaiset kuljetetaan nykyisin autolla vähänkin pidemmän matkan päästä ja syrjäkyliltä lähikoulut on jo saneerattu hiljaisiksi.

Faktat ovat kaikkien tiedossa: susi ei todistettavasti ole tappanut toistaiseksi ketään, mutta jokunen irrallaan juossut koira on jäänyt saaliiksi. Tällöin on kätevää ottaa etäisyyttä omaan vastuuseen koiran turvallisuudesta ja syyttää sutta. Tapahtumista kirjoitetuissa lehtiartikkeleissa on paistanut tietty kostomentaliteetti. Jokainen uhritonkin susikohtaaminen myös raportoidaan ja ”kohutetaan”, mikä tietenkin lisää iltapäivälehden ostajan ahdistusta. Mielestäni tämäkään ei riittävästi selitä syntynyttä meteliä, enkä myöskään usko suden poromiehille aiheuttaman hävikin oikeasti kiinnostavan kovinkaan montaa ihmistä poronhoitoalueen ulkopuolella (mikä on sinänsä valitettavaa tai ei, näkökulmasta riippuen).

Suomen Kuvalehdessä (7/2013) esitettiin ajatus Perhon susijahdista kansalaisten toivottomuuden ilmentymänä, EU-byrokratiaan ja päätöksenteon etääntymiseen kyllästyneiden kapinana. Aihe on tärkeä ja väite, vaikkei kenties täsmällisesti kattava, on kuitenkin uskottava, mutta voi susiparkaa, joka siis joutuu luovuttamaan ainutkertaisen elämänsä inhimillisten väärinymmärrysten alttarilla.

Oma kokemukseni susista rajoittuu, osittain valitettavastikin, kesyihin tai vähintään ihmiseen tottuneisiin, vankeudessa eläviin yksilöihin. Yhdysvalloissa, jossa kaikenlaiset omituisuudet ovat mahdollisia, on joillain ihmisillä nimittäin tapana hankkia lemmikeiksi susia. Se on jotenkin ”badass”, kova juttu. Usein ei mene kauaakaan, kun oloihinsa ja kumppanin puutteeseen (susi kun on ennenkaikkea laumaeläin) turhautunut hukka on muokannut takapihasta autiomaan, purrut kaikki huonekalut piloille, eikä siltikään ole koiran veroinen vahti tai suojelija, susi kun on ennenkaikkea myös erittäin arka eläin. Jotkut yrittävätkin ratkaista näitä ongelmia risteyttämällä susia koirien kanssa, usein vailla sen parempaa lopputulosta, joskus synnyttäen aggressiivisia jättiläiskoiria. Yhtä kaikki, jossain vaiheessa omistaja kyllästyy, mutta ”suurena eläinten ystävänä” ei tohdi viedä lemmikkiään lopetettavaksi. Joissain tapauksissa hän löytää netistä Wild Spirit Wolf Sanctuaryn ja ottaa yhteyttä Sanctuaryn johtajaan Leyton Cougariin. Ja jos susi on oikein onnekas, se saa loppuelämäkseen kodin WSWS:n aitauksesta.

Keväällä 2005 minulle tarjoutui mahdollisuus vapaaehtoistyöhön Uuden Meksikon osavaltiossa sijaitsevassa Sanctuaryssä, josta käytän paremman käännöksen puutteessa jatkossa nimitystä retriitti. Tuolloin minulla ei ollut erityisen tarkkaa käsitystä sudesta eläimenä ja suhteeni koiraeläimiin yleensäkin oli vielä varsin kehittymätön. Tuon vajaan kolmen kuukauden aikana alkoi kuitenkin muutos, jonka vuoksi muunmuassa koen pakottavaa tarvetta osallistua tähän kansakuntaamme ravistelevaan susikeskusteluun.

Leyton Cougarin johtama retriitti sijaitsee keskellä yhtä Yhdysvaltain harvimmin asutuista alueista, alkuperäisasukkaiden reservaattien ympäröimällä ylängöllä noin kahden ja puolen kilometrin korkeudella merenpinnasta. Maasto on kuivaa ja pölyistä, niitä alueita, joista eurooppalaisperäiset uudisasukkaat eivät olleet riittävän kiinnostuneita ja jotka näin ollen voitiin pyhittää intiaanien ja myöhemmin susien asuinpaikoiksi. Talvet ovat kylmiä ja kesät kuumia, tähtitaivas verrattoman kirkas. Monet retriittiin päätyvistä työntekijöistä ja vapaaehtoisista ovat leimallisesti jättäneet kaupunkielämän tietoisesti taakseen.

Susien määrä retriitissä vaihtelee, mutta tilaa on noin kuudellekymmenelle aitauksissa, joissa sudet elävät yleensä pareittain, joskus jopa neljän yksilön laumoissa ja joskus harvoin myös yksin, ellei sopivaa paria ole sillä hetkellä saatavilla. Kaikki sudet on steriloitu, mutta hyvin harvoin retriitissä myös syntyy pentuja, jos emo on ollut saapuessaan raskaana. Sudet eivät useinkaan ole välttämättä aivan puhtaasti susia, vaan niiden sukupuuhun on saattanut livahtaa koira jos toinenkin, mikä useimmiten jossain määrin näkyy suden käytöksessä tai ulkonäössä. Täsmällisiä tietoja ”lajipuhtaudesta” ei kuitenkaan ole saatavilla. Susien lisäksi retriitissä eli viimeksi siellä vieraillessani yksi kettu omassa ja kolme Uuden Guinean laulavaa koiraa omassa sekä sekalainen joukko kesykoiria omissa aitauksissaan. Luonteeltaan retriitin sudet ovat sekalaisesta genetiikastaan ja tottuneisuudestaan ihmisiin huolimatta yhä susia, eikä niihin tule suhtautua kuin kesyihin koiriin. Jos Romeo-kettu joutuisi jonkin huolimattoman sattuman kautta susien aitaukseen, sudet söisivät sen yhtä varmasti kuin irrallaan juoksevan kanan. Ketun makeahko tuoksu on niille vastustamaton houkutin.

Jokainen, jolla on ollut etuoikeus päästä syvempään ja luottamukselliseen suhteeseen tavanomaisen koiran kanssa tietää, että syntyneessä yhteydessä on jotain aivan erityistä. Koiralla on tarve miellyttää ihmistä ja ihmisellä puolestaan suuri halu ymmärtää koiran ajatuksenjuoksua, usein jopa käsittää jotain koiran persoonasta. Osaa ihmisistä tällainen ei tietenkään kosketa ensinkään, jotkut ovat sanonnan mukaan kissaihmisiä ja joitain eläimet eivät kiinnosta laisinkaan. Se kullekin sallittakoon, itse olen mitä suurimmassa määrin koiraeläinihminen, jos tuollainen sanakummitus tässä yhteydessä kelpaa. Kuten jo aiemmin kävi ilmi, näin ei ole ollut aina, eikä niin ollut vielä poistuessani retriitistä tuolloin vuonna 2005. Onnekkaat olosuhteet ovat sen jälkeen muokanneet minua voimakkaasti.

Palataan kuitenkin retriitin susiin. Sudellahan ei, kuten vähänkään asiaan perehtynyt henkilö tietää, ole mitään halua eikä tarvetta olla ihmisen kanssa tekemisissä. Retriitin susista osa on kuitenkin niin hyvin ihmisiin tottuneita, että ne sallivat ihmisen mennä aitaukseen, koskettaa niitä ja jopa leikkiä niiden kanssa. Osa kuitenkin, usein ne ulkoisesti kaikkein susimaisimmat yksilöt (eroja koiriin on monia, mutta minulle mieleenpainunein on rintakehän kapeus edestäpäin katsottaessa), suhtautuvat varsinkin tuntemattomiin ihmisiin suurella varauksella. Ne pysyttelevät aitauksen etäisimmällä reunalla ja tyypillisesti jolkottavat siellä aidan viertä edestakaisin, mikä ilmentää suden hermostuneisuutta. Retriitissä on myös laumoja, joiden jäsenistä yksi on muita sosiaalisempi ja voi viettää pitkän tovin ihmisen kanssa telmien, muiden seuratessa epäileväisinä hyvän matkan päässä. Lisäksi retriitissä on susia, jotka ovat arvaamattomia ja käyttäytyvät aggressiivisesti ihmistä kohtaan. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että tämä johtuu ennenkaikkea siitä poikkeamasta, joka villissä eläimessä voi syntyä sen joutuessa toistuvasti tekemisiin ihmisen kanssa. Osa susista taas on poikkeuksellisen arkoja, koska ne ovat joutuneet ihmisen pahoinpitelemiksi tai muutoin kaltoin kohtelemiksi.

Jos sinulle hyvä lukija koskaan tulee mahdollisuus vierailla Wild Spirit Wolf Sanctuaryssä, jää myös yöksi. Silloin on nimittäin mahdollista kuulla se ääni, joka niin monissa tarinoissa kirjoista elokuviin markkeeraa jotain hirveää, kuolemaa enteilevä suden ulvonta. Yksi aloittaa ja pian kaikki retriitin sudet ulvovat kaanonissa. Mutta toisin kuin tarinoissa, ulvonta ei ole verenhimoista, se ei edes kuulosta kauhealta, jossain määrin hyytävän kauniilta toki. Susihan ei ulvo jahdatessaan saalista, mutta on ymmärrettävää, että ulvonta on yhdistetty osaksi myyttiä pahasta sudesta. Kun käyn nukkumaan läheisessä mökissäni, minulle tulee susien ikiaikaista rituaalia kuunnellessani pikemminkin turvallinen olo: ne ovat vielä siellä.

Sillä entä jos ne eivät olisi? Entä jos lopulta kaikki sudet tapetaan? Ja lopulta kaikki muutkin, paitsi tuotantoeläimet? Tämä on se kysymys, johon tahtoisin perustellun vastauksen niiltä, joiden mielestä susi saa mennä.

Keskustelin hiljakkoin erään tuttavani kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä, että kaikkien susien tappaminen Suomessa olisi pieni hinta siitä, ettei tarvitsisi lukea enää yhtään Johanna Korhosen kolumnia aiheesta (HS 27.2.), eikä kuulla ihmisten valitusta susista tai vaihtoehtoisesti vetoomuksia susien oikeuksista. Mielipide oli kärjistetty, muttei luultavasti varsinaisesti vastoin tämän hyvin koulutetun tuttavani näkemystä. Se sai minut lopultakin ajattelemaan, mikä susikeskustelussa kenties on oleellisinta. Ehkä ja hyvin luultavastikin on ihmisiä, jotka pelkäävät. Ja ehkä on myös ihmisiä, jotka ovat niin turhautuneita hallituksen byrokraattisiin metkuihin, että kostavat kansalaistottelemattomuudella ja kohdistavat vihansa susiin. Mutta kuinka paljon on ihmisiä, joilla ei ole mitään kosketusta suteen ja joille susi ei lajina tai sudet yksilöinä näin ollen merkitse mitään jopa siinä määrin, että lajin voisi hävittää, varmuuden vuoksi? Onko kyseessä hiljainen enemmistö, joka lopulta ratkaisee myös suden kohtalon?

Kysymys voi tuntua liioitellulta: jokaisellahan tuntuu olevan mielipide tähän asiaan, puolesta tai vastaan. Ehkä tuttavani oli vain harvinainen poikkeus. Tai ehkä ihmisille on muodostunut mielipiteitä vastikään, kun asia on pikkuhiljaa noussut otsikoihin. Näinhän se muutoinkin on: akuutti kriisi jossainpäin maailmaa saa ihmiset hetkellisesti kiinnostumaan, oli sitten kyse kansanmurhasta tai tsunamista. Eikä voida edes olettaa, että kykenisimme ottamaan kantaa tai tekemään jotain jokaisen maailmassa vallitsevan epäkohdan poistamiseksi, koko ajan.

Ennen vuotta 2005 minä kuuluin tuohon hiljaiseen enemmistöön, minulla ei ollut sudesta mitään erityistä mielipidettä.  Retriitissä viettämieni kuukausien jälkeen näkemykseni alkoi pikkuhiljaa muuttua, luonnolle ja villeille eläimille alkoi muodostua itseisarvo. Tarkoitan tällä sitä, että aiemmin ihailin villieläimiä niiden ominaisuuksien vuoksi tai sen kautta, mitä ne kuvitelmissani edustivat, kun taas nykyään iloitsen niiden olemassaolosta sellaisina kuin ne ovat ja pelkästään sen vuoksi, että ne saavat elää. Olin alunperin liittynyt retriitin vapaaehtoiseksi tarkoituksenani jäsennellä omaa elämääni. En kuitenkaan ollut arvannut muuttuvani tuolloin alkaneen prosessin myötä niin ratkaisevasti susien ja samalla muiden villieläinten ystäväksi. Löysin itseni tavalla, jota en olisi millään etukäteen aavistanut.

Pohjimmiltaan kyse oli erilaisuuden kohtaamisesta. Susi ja ihminen ovat toisilleen vieraita, mutta kuitenkin lähempänä toisiaan kuin kenties aavistammekaan. Susi saattaa jopa olla villeistä eläimistä se, jonka kanssa ihmisten on yksilötasolla kaikkein helpointa luoda hetkellinen lajien välisen kuilun ylittävä yhteys. (Ei ole sattumaa, että koirat ovat aikanaan kesyyntyneet susista ihmisen parhaiksi ystäviksi, kuten sanotaan.) Mielestäni lähestymme nyt koko suomalaisen susikeskustelun ydintä. Me voimme päättää tuhota sudet ja lakata miettimästä asiaa sen enempää. Tai voimme hengähtää hetken, jättää roskamedian kiihotusyritykset omaan arvoonsa ja alkaa pohtia keinoja, joilla oppisimme näkemään susissa niiden itseisarvon. Se voisi antaa uutta perspektiiviä myös muihin yhteiskunnan tämän hetken polttaviin puheenaiheisiin, sillä erilaisuuden kohtaaminen yleensä helpottuu, mitä useammin sitä tapahtuu, ensimmäinen kerta on tässäkin vaikein. Voidaankin ajatella, että nyt vellova susikeskustelu peilaa yhteiskuntamme tilaa Suomen Kuvalehdessä esitettyjä ajatuksiakin syvemmältä ja valintamme tulevat osoittamaan suunnan, johon olemme matkalla.

Written by Ossi Eskola

16.04.2013 at 21:30

Kategoria(t): Uncategorized