Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

Archive for tammikuu 2014

Lost Highway Number 6

with one comment

I never quite understood, where exactly David Lynch gets his ideas. You know, the discontinued fragments of stories layered on top of each other and then pressed into one entity, to look like an actual film. I wasn’t a fan of Twin Peaks when it originally aired, to me the story just kept on going for way too long and I could not get excited of yet another weird turn. But Lost Highway and Mulholland Drive in particular were landmarks for me. I saw that you can actually make a great film while leaving your audience guessing. (Now I’m sure he wasn’t the first one to make films of this kind, but he’s my best reference.) Still, I never figured out his initial inspirations. Until I was myself, on the Lost Highway.

* * *

http://www.youtube.com/watch?v=ZZ-8Nff5bM4

* * *

I can see the road disappear into darkness behind us. There are very few sounds except that ouf our vehicle with its noises. For a moment I believe I’m inside an armored tank, because I feel pleasantly safe. But it is in fact an ambulance. I have to lift my head a bit to see out of the back windows. Not something I’ll do all the time, since I’ve got a safety collar around my neck and further I’m tied down to the bed, so lifting my head is a task in itself. But there I see it, that collection of white lines in the middle of the road, discontinued by significant dark gaps. The median.

I’m ok, the angel told me so. Now she’s sitting in front, next to the bearded driver. I’ve been at the MRI, I have no memory of that. Apparently I fell. I have no memory of that either, but I can conclude. I’m an ice climber by definition and this time of the year we always pick it up. I fell all the way to the ground and I don’t find that hard to believe. Golden rule of ice climbing: the leader must never fall. The rule implies: if you should fall, you will get hurt, probably seriously.

I feel happy. More and more of the dark road is sucked into the darkness of the night and I’m getting closer to something on Lost Highway Number 6. The paramedics in front are in the middle of their very long shift. I’m completely dependent on their driving, I don’t think I could take another hit. But everyone’s been so nice to me today. I object nothing. I begin to wonder, would it be so bad, to always be this care-free? In a little daze?

I keep calling people. And keep forgetting what we talked about. Live in the moment baby! Images flash on my screen: faces of my friends, my climbing buddies of today. I was gonna talk to them about a few things on the way back. On this same highway. But our paths have diverged.

Ideas begin to take shape. A character in my manuscript will begin to lose her grip on reality, but how? Encountering otherworldly masters who defy any laws of physics? Or just a simple blow to the head? What was the point of lobotomy again? In essence, to make seriously ill mental patients happy again. Could this… could this blow to my head have severed a few unwanted connections permanently?

Back to my character, did I just solve a major problem? She was a little boring, to be honest. And I couldn’t create that necessary fire. But there are so many ways I can tinker with her brain, on paper. Did I need this experience to become a more innovative person? And how much more could there be, in the brains of each of us? Could we all be the David Lynches of our own life? Or just simply happier?

To my great surprise, it is now legal to consume marijuana in the state of Colorado. Smoking pot has known effects: you are able to explore unknown areas of your brain, at least for a moment. When I crashed a truck a few years ago, there was a second’s moment within the events when I was able to recognize eight separate and successive thoughts. I can’t help but wonder, what else is there, and how to extract it?

* * * 

A few days later and I’m recovering. But inside me there is a little voice asking, if I really want to, fully. I feel like I’ve just cracked the door at the back of my closet and seen the beginning of My Personal Lost Highway, the one I’ve been looking for since I can remember. Beckoning, I can almost see the child on the border between light and darkness. “Get off the ambulance!”, it says.

Taken care of by my friends. Photo: Mikko Selin.

Taken care of by my friends. Photo: Mikko Selin.

Written by Ossi Eskola

23.01.2014 at 13:33

Kategoria(t): Uncategorized

Vallatkaa suojatiet!

leave a comment »

Kahdeksan vuotta pääkaupunkiseudun liikenteessä on takanapäin, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös. Liikennehän nimittäin aina puhuttaa ja aiheesta kuulee harvoin puhuttavan positiiviseen sävyyn; liikenne toimii aina liian huonosti, muut kuljettajat ovat idiootteja, ainaiset tietyöt hankaloittavat ja niin edelleen. Totta onkin, että liikenteessä aivan tavanomaiset ihmiset saavat joskus tilaisuuden päästää sisäiset hirviönsä valloilleen – ja tekevät sen myös. Nyrkinheilutukset, sormimerkit, hitaamman kuljettajan hiillostaminen perässä roikkumalla, raivoisat kilpa-ajot: ne ovat kaikki voittopuolisesti mieskuljettajien maaperää, ainakin omien havaintojeni pohjalta. Vaikuttaakin siltä, että pääkaupunkiseudun miesautoilijat ovat supistaneet kielemme persoonapronominit kuudesta yhteen: liikenteessä tunnetaan vain minä. Punaisia päin saa kiihdyttää, jos minä ehdin. Ei haittaa, vaikka risteävän kaistan liikenne joutuu vähän odottamaan, sillä minä olen jo ohittanut risteyksen. Myös kaistojen vähentyessä hyödyllinen vetoketjuilmiö on miltei tuntematon: jos tiellä on tyhjää tilaa, se otetaan pois. Seurauksena on jonojen tökkivä eteneminen sekä väkivaltaiset viistosyöksyt loppuvalta kaistalta jatkuvalle.

En väitä itse olleeni mikään yksiselitteinen teiden ritari. Usein päinvastoin – kiireen ollessa kovimmillaan olen ajanut kuin perkele, kuitenkin pitäen melko tiukasti kiinni periaatteesta, jonka mukaan kovaa saa ajaa, mutta muille ei saa aiheuttaa haittaa. Silti en ole välttynyt tilanteilta, joissa nyrkki tai keskisormi on heilunut minun suuntaani. Yksi ilmiö kaiken tämän keskellä on kuitenkin noussut niin räikeäksi, että olen kokenut tärkeäksi toimia omalla liikennekäyttäytymiselläni jonkinlaisena vastavoimana.

Pitää palata aina vuoteen 1996 ja Osloon, jonne olin vastikään saapunut vaihto-opiskelijaksi. Muistan edelleen sen liikennevalottoman suojatien, jonka edessä odottelin suomalaisen nöyrään tapaani vuoroani päästä ylittämään tie. Tapahtui ihme. Pyytämättä ja yllättäen autot pysähtyivät suojatien eteen ja hämmentyneenä käytin syntyneen mahdollisuuden hyväkseni. Pian kävi ilmi, että moinen käyttäytyminen oli norjalaisautoilijoille aivan tavallista, mutta ero Helsingissä oppimaani oli niin räikeä, että tuo ensimmäinen muistikuva on jäänyt mieleeni pysyvästi.

Valitettavasti pääkaupunkiseudulla tilanne ei ole kuluneiden miltei kahdenkymmenen vuoden aikana juurikaan kehittynyt, tieliikennelain yksiselitteisyydestä huolimatta. Kun autoilijana pysähdyn liikennevalottoman suojatien eteen päästääkseni jalankulkijoita tai pyöräilijöitä ylittämään, tapahtuu seuraavaa:

  1. Epäusko. ”Onko autoilija todellakin päästämässä meidät?”
  2. Ilahtuminen. Kiitollinen hymy tai AINA vähintään pieni kädenheilautus.
  3. Kiire ylittää. ”Se armahti minua, en toki halua jäädä tähän suojatielle matelemaan sen riesaksi.”

Tämä asenne on hyvin iskostettu jopa alakouluikäisiin lapsiin, hekin osaavat lähes aina kiittää autoilijaa. Vanhukset taas vaikuttavat usein jopa ylitsevuotavan kiitollisilta, että joku viitsii heidän vuokseen pysähtyä kun vieläpä tiedetään, kuinka hitaasti monet heistä ajoväylän ylittävät. Että he, yleinen riesa, saavat tällaisen suosionosoituksen.

Jokainen ymmärtänee tarinan opetuksen: tilanne on täysin päälaellaan ja päin helvettiä. Kyse on vain ja ainoastaan liikennekulttuurista ja vaikka kuinka pysähtelen aina kun mahdollista ja niin kenties tekee moni muukin, se ei vielä riitä. Tarvittaisiin myös jalankulkijoiden rauhanomainen asennemuutos. Ettei enää nöyrinä pelättäisi vaan rohkeasti astuttaisiin suojatielle, mahdollisesti jonkin näkyvän eleen avustuksella, että autoilija varmasti huomaa. Ei tietenkään niissä tapauksissa, kun autoilija tulee kohti runsaalla ylinopeudella (mitä tietysti tapahtuu turhan usein) ja tilanne vaikuttaa liian vaaralliselta, vaan aluksi vain niissä tilanteissa, kun auto on selvästi mahdollista pysäyttää turvallisesti ennen suojatietä. Varsinkin jos auto hidastaa jo hyvissä ajoin ennen suojatietä, tulisi jalankulkijan (tai pyöräilijän) toimia rohkeammin. Joskus nimittäin käy niin, että autoilija tarkoituksella hiljentää, ettei joutuisi kokonaan pysähtymään jalankulkijan ehtiessä jo ylittää tie ennen autoilijan saapumista kohdalle. Mutta koska jalankulkija empii, kummaltakin kuluu turhaa aikaa. Kulttuurin ollessa mitä on ei jalankulkijaa voi tästä syyttää, mutta tilanne on varmasti helpoimpia, joissa jalankulkija voisi kokeilla uutta lähestymistapaa.

Kulttuurisidonnaiset käyttäytymistavat eivät yleensä muutu yhdessä yössä. Pienin askelin ja kenties valtiollisen valistuskampanjan avustuksella suojateiden tilanne olisi kuitenkin mahdollista kääntää sellaiseksi, kuin tieliikennelaki on sen tarkoittanut. Se vaatii myös suojateiden käyttäjiltä proaktiivisuutta, nähdäkseni nykyinen autoilukulttuurin yleinen suunta ei viittaa pelkästään autoilijoiden puolelta tapahtuvaan muutokseen. Suojateiden marssijärjestyksen muuttuminen voisi lisäksi johtaa tarpeellisiin asennemuutoksiin myös autoilussa yleensä.

PS. Jotkut ovat keksineet, että Helsinkiin saadaan parhaiten lisää tonttimaata muuttamalla moottoriteitä niin sanotuiksi kaupunkibulevardeiksi, siis kaksikaistaisiksi kaduiksi, joilla liikenne etenee taajamanopeudella. Idea on hyvä, mutta riittämätön. Väitän, että useimmissa tilanteissa jopa kaksikaistaisuus on turhaa. Liikenne pitää vain suunnitella yksisuuntaiseksi siten, että aina pääsee kiertämään ympäri. Esimerkiksi Länsiväylä voisi olla yksisuuntainen vain länteen aina Kehä I:lle asti, josta yksisuuntainen väylä jatkuisi kohti itää Itäkeskukseen saakka ja sieltä taas länteen kohti keskustaa. Kehä III voisi puolestaan olla yksikaistainen länttä kohti ja muut pääväylät Turun moottoritie, Vihdintie, Hämeenlinnanväylä, Tuusulanväylä ja Lahdenväylä olisivat kaikki yksisuuntaisia vuorotteleviin suuntiin siten, että kiertäminen kohteeseen olisi aina mahdollista. Samaa periaatetta voitaisiin soveltaa myös kautta linjan erilaisiin katuihin, joista suurin osa on nyt kaksisuuntaisia aivan syyttä. Varsinkin arvoalueilta (Eira, Punavuori, Töölö yms.) olisi mahdollista vapauttaa erityisen arvokasta tonttimaata ja Mannerheimintielle mahtuisi helposti pitkä rivi punatiilielementeistä koottuja arkkitehtuurin helmiä. Myös koska tonttimaa kallistuu aina vain eikä kaduille tai väylille ole jatkossa enää tilaa, pitää kaikki uudet kulkuväylät määrätä kaavoituksella sijoitettaviksi maan alle, jolloin asuin- ja työpaikkatalot voidaan sijoittaa aivan toistensa viereen.

Written by Ossi Eskola

04.01.2014 at 16:25

Kategoria(t): Uncategorized