Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

Vallatkaa suojatiet!

leave a comment »

Kahdeksan vuotta pääkaupunkiseudun liikenteessä on takanapäin, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös. Liikennehän nimittäin aina puhuttaa ja aiheesta kuulee harvoin puhuttavan positiiviseen sävyyn; liikenne toimii aina liian huonosti, muut kuljettajat ovat idiootteja, ainaiset tietyöt hankaloittavat ja niin edelleen. Totta onkin, että liikenteessä aivan tavanomaiset ihmiset saavat joskus tilaisuuden päästää sisäiset hirviönsä valloilleen – ja tekevät sen myös. Nyrkinheilutukset, sormimerkit, hitaamman kuljettajan hiillostaminen perässä roikkumalla, raivoisat kilpa-ajot: ne ovat kaikki voittopuolisesti mieskuljettajien maaperää, ainakin omien havaintojeni pohjalta. Vaikuttaakin siltä, että pääkaupunkiseudun miesautoilijat ovat supistaneet kielemme persoonapronominit kuudesta yhteen: liikenteessä tunnetaan vain minä. Punaisia päin saa kiihdyttää, jos minä ehdin. Ei haittaa, vaikka risteävän kaistan liikenne joutuu vähän odottamaan, sillä minä olen jo ohittanut risteyksen. Myös kaistojen vähentyessä hyödyllinen vetoketjuilmiö on miltei tuntematon: jos tiellä on tyhjää tilaa, se otetaan pois. Seurauksena on jonojen tökkivä eteneminen sekä väkivaltaiset viistosyöksyt loppuvalta kaistalta jatkuvalle.

En väitä itse olleeni mikään yksiselitteinen teiden ritari. Usein päinvastoin – kiireen ollessa kovimmillaan olen ajanut kuin perkele, kuitenkin pitäen melko tiukasti kiinni periaatteesta, jonka mukaan kovaa saa ajaa, mutta muille ei saa aiheuttaa haittaa. Silti en ole välttynyt tilanteilta, joissa nyrkki tai keskisormi on heilunut minun suuntaani. Yksi ilmiö kaiken tämän keskellä on kuitenkin noussut niin räikeäksi, että olen kokenut tärkeäksi toimia omalla liikennekäyttäytymiselläni jonkinlaisena vastavoimana.

Pitää palata aina vuoteen 1996 ja Osloon, jonne olin vastikään saapunut vaihto-opiskelijaksi. Muistan edelleen sen liikennevalottoman suojatien, jonka edessä odottelin suomalaisen nöyrään tapaani vuoroani päästä ylittämään tie. Tapahtui ihme. Pyytämättä ja yllättäen autot pysähtyivät suojatien eteen ja hämmentyneenä käytin syntyneen mahdollisuuden hyväkseni. Pian kävi ilmi, että moinen käyttäytyminen oli norjalaisautoilijoille aivan tavallista, mutta ero Helsingissä oppimaani oli niin räikeä, että tuo ensimmäinen muistikuva on jäänyt mieleeni pysyvästi.

Valitettavasti pääkaupunkiseudulla tilanne ei ole kuluneiden miltei kahdenkymmenen vuoden aikana juurikaan kehittynyt, tieliikennelain yksiselitteisyydestä huolimatta. Kun autoilijana pysähdyn liikennevalottoman suojatien eteen päästääkseni jalankulkijoita tai pyöräilijöitä ylittämään, tapahtuu seuraavaa:

  1. Epäusko. ”Onko autoilija todellakin päästämässä meidät?”
  2. Ilahtuminen. Kiitollinen hymy tai AINA vähintään pieni kädenheilautus.
  3. Kiire ylittää. ”Se armahti minua, en toki halua jäädä tähän suojatielle matelemaan sen riesaksi.”

Tämä asenne on hyvin iskostettu jopa alakouluikäisiin lapsiin, hekin osaavat lähes aina kiittää autoilijaa. Vanhukset taas vaikuttavat usein jopa ylitsevuotavan kiitollisilta, että joku viitsii heidän vuokseen pysähtyä kun vieläpä tiedetään, kuinka hitaasti monet heistä ajoväylän ylittävät. Että he, yleinen riesa, saavat tällaisen suosionosoituksen.

Jokainen ymmärtänee tarinan opetuksen: tilanne on täysin päälaellaan ja päin helvettiä. Kyse on vain ja ainoastaan liikennekulttuurista ja vaikka kuinka pysähtelen aina kun mahdollista ja niin kenties tekee moni muukin, se ei vielä riitä. Tarvittaisiin myös jalankulkijoiden rauhanomainen asennemuutos. Ettei enää nöyrinä pelättäisi vaan rohkeasti astuttaisiin suojatielle, mahdollisesti jonkin näkyvän eleen avustuksella, että autoilija varmasti huomaa. Ei tietenkään niissä tapauksissa, kun autoilija tulee kohti runsaalla ylinopeudella (mitä tietysti tapahtuu turhan usein) ja tilanne vaikuttaa liian vaaralliselta, vaan aluksi vain niissä tilanteissa, kun auto on selvästi mahdollista pysäyttää turvallisesti ennen suojatietä. Varsinkin jos auto hidastaa jo hyvissä ajoin ennen suojatietä, tulisi jalankulkijan (tai pyöräilijän) toimia rohkeammin. Joskus nimittäin käy niin, että autoilija tarkoituksella hiljentää, ettei joutuisi kokonaan pysähtymään jalankulkijan ehtiessä jo ylittää tie ennen autoilijan saapumista kohdalle. Mutta koska jalankulkija empii, kummaltakin kuluu turhaa aikaa. Kulttuurin ollessa mitä on ei jalankulkijaa voi tästä syyttää, mutta tilanne on varmasti helpoimpia, joissa jalankulkija voisi kokeilla uutta lähestymistapaa.

Kulttuurisidonnaiset käyttäytymistavat eivät yleensä muutu yhdessä yössä. Pienin askelin ja kenties valtiollisen valistuskampanjan avustuksella suojateiden tilanne olisi kuitenkin mahdollista kääntää sellaiseksi, kuin tieliikennelaki on sen tarkoittanut. Se vaatii myös suojateiden käyttäjiltä proaktiivisuutta, nähdäkseni nykyinen autoilukulttuurin yleinen suunta ei viittaa pelkästään autoilijoiden puolelta tapahtuvaan muutokseen. Suojateiden marssijärjestyksen muuttuminen voisi lisäksi johtaa tarpeellisiin asennemuutoksiin myös autoilussa yleensä.

PS. Jotkut ovat keksineet, että Helsinkiin saadaan parhaiten lisää tonttimaata muuttamalla moottoriteitä niin sanotuiksi kaupunkibulevardeiksi, siis kaksikaistaisiksi kaduiksi, joilla liikenne etenee taajamanopeudella. Idea on hyvä, mutta riittämätön. Väitän, että useimmissa tilanteissa jopa kaksikaistaisuus on turhaa. Liikenne pitää vain suunnitella yksisuuntaiseksi siten, että aina pääsee kiertämään ympäri. Esimerkiksi Länsiväylä voisi olla yksisuuntainen vain länteen aina Kehä I:lle asti, josta yksisuuntainen väylä jatkuisi kohti itää Itäkeskukseen saakka ja sieltä taas länteen kohti keskustaa. Kehä III voisi puolestaan olla yksikaistainen länttä kohti ja muut pääväylät Turun moottoritie, Vihdintie, Hämeenlinnanväylä, Tuusulanväylä ja Lahdenväylä olisivat kaikki yksisuuntaisia vuorotteleviin suuntiin siten, että kiertäminen kohteeseen olisi aina mahdollista. Samaa periaatetta voitaisiin soveltaa myös kautta linjan erilaisiin katuihin, joista suurin osa on nyt kaksisuuntaisia aivan syyttä. Varsinkin arvoalueilta (Eira, Punavuori, Töölö yms.) olisi mahdollista vapauttaa erityisen arvokasta tonttimaata ja Mannerheimintielle mahtuisi helposti pitkä rivi punatiilielementeistä koottuja arkkitehtuurin helmiä. Myös koska tonttimaa kallistuu aina vain eikä kaduille tai väylille ole jatkossa enää tilaa, pitää kaikki uudet kulkuväylät määrätä kaavoituksella sijoitettaviksi maan alle, jolloin asuin- ja työpaikkatalot voidaan sijoittaa aivan toistensa viereen.

Advertisements

Written by Ossi Eskola

04.01.2014 klo 16:25

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s