Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

20 vuotta liikaa

leave a comment »

“Muss ich auch mit der Ohnmacht kämpfen, ich esse weiter unter Krämpfen.”*

Tarinan aluksi täytyy palata kaksikymmentäviisi vuotta ajassa taaksepäin. Nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että se tarkoittaa aikakautta, jolloin Suomi oli vielä Euroopan Japani ja Lohjan lukiossa sai syödä aivan niin paljon kuin halusi. Niinpä söimme kilpaa. Pinaattilettuja, koska niitä oli helppo mitata – ja kohtuullisen helppo syödä suuria määriä. Kisan herrasmiessäännön mukaan kaikki söivät myös lisuketta eli kinkkumakaronisalaattia ”kohtuullisen määrän” jokaista pinaattilettuannosta kohden. En muista, kuinka tarkkaan tuota sääntöä valvottiin tai noudatettiin, mutta kisat pysyivät reiluina.

Voitin jokaiset muutaman luokkatoverini kanssa järjestämämme kisat ja viimeiseksi jääneen omalla ennätykselläni, joka saattaa olla edelleen myös lajin maailmanennätys: 90 pinaattilettua. Niitä samoja, joita tänäkin päivänä löytyy markettien hyllyiltä kahdenkymmenen kappaleen pakkauksissa. Alle kahden vuoden kuluttua Neuvostoliitto romahti, Suomeen iski lama ja pinaattilettujen määrä rajoitettiin kymmeneen per oppilas. Se jokseenkin veikin pohjan kisaamiselta.

Teinihän tunnetusti kasvaa, liikkuu ja kuluttaa. Minulla on tallella merkintä heinäkuulta 1991: pituus 188cm, paino 70kg. Ei siis ylipaino-ongelmia, ainoastaan koulun kovin syöjä ja ylpeä siitä. Vankistumista toki tapahtui, viimeinen merkintä on toukokuulta 1994, vapautuessani armeijasta: 84kg.

Joskus kuva puhuu enemmän kuin kymmenentuhatta ateriaa. Minulle se hetki koitti maaliskuussa 2014, melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Olen kuvassa pukeutunut mustaan, vartaloa myötäilevään urheilupaitaan ja ylläni on myös kiipeilyvaljaat ja kädessä shampanjalasi. Keskivartaloni on kuin tynnyri, joka jättää varjoonsa kuvitelmieni lihaksikkaan rintakehän ja hartiat sekä onnistuu lisäksi korostamaan käsivarsieni ohuutta. Kiipeilyvaljaani ovat jäämässä uhkaavasti päälle vyöryvän vatsan alle pimentoon. Mieleni täyttää häpeä sekä epäusko.

Hälytyskellojen ääniä on kyllä ollut ilmassa. Kiipeilykaverini ovat avuliaasti kommentoineet (jo miltei kymmenen vuoden ajan) painoani. Toki olen tiennyt, etten ole aivan nuoruuteni iskussa, mutta rastittaisin silti kehotyypin kohdalle ”atleettinen”. Painoni huitelee 98 kilon kieppeillä, mutta suurin osa on lihasta, eikö niin?! Kiipeilyssä paikalleen jämähtänyt kehitykseni johtuu siitä, että kiipeily nyt vaan on vaikeaa, vanhempana ei enää jaksa tai jotain.

Hirvittävää itsepetosta kaikki.

Seuraa muutamien viikkojen kuvotuksen jakso. Alan tarkastella kehoani uusin silmin, peilin ääressä ja armottomassa valossa. Alan myös miettiä, mistä tuo lähes itsemurhaan oikeuttava ällöttävyys johtuu.

Paitsi että aloitan radikaalisti uusitun harjoittelun, lähestyn myös ruokavaliotani pyövelin mentaliteetillä. Ensimmäisenä lähtevät turhat sokerit. Tuoremehussa sitä on parhaimmillaan noin 12 prosenttia. ”Tuoremehussa”, joka tosiasiassa ei tuoreesta tiedäkään. Jugurtti jää pois. Satunnaiset pullat pois. Sitten karsin kaiken rasvan, jonka suinkin keksin. Yököttävän, lilluvan rasvan.

Mutta loppujen lopuksi en syö kovinkaan epäterveellisesti, en ole koskaan syönyt. Minä, joka ensimmäisellä luokalla määrätietoisesti päätin, etten karkkia syö, koska se ei ole minulle hyväksi. Enkä oikeastaan koskaan osta kaupasta esimerkiksi olutta, pitkin viikkoa juotavaksi. Saatikka viinejä tai muita alkoholituotteita. Minulle ne ovat aina olleet seurustelujuomia sekä funktionaalisia hyödykkeitä, tarkoituksenaan erilaisten olotilojen saavuttaminen ja kynnysten madaltaminen.

Varsinainen oivallus alkaa paljastua minulle vaivihkaa. Käyn silloin tällöin lounaalla buffet-tyyppisissä paikoissa. No, ollaanpa rehellisiä: olen aina pyrkinyt syömään lounaani ravintoloissa, joissa saa syödä niin paljon kuin haluaa. Tai ainakin riittävästi. Uusine tuntemuksineni astun tällä kertaa Hakaniemen Juttutupaan. Pöydät notkuvat, kymmenellä eurolla saa kaiken. Minä jätän ateriani suorastaan kesken. Ehkä ensimmäistä kertaa en hyödynnäkään buffettia täysimääräisesti. Tunne on hämmentävä.

Puolen tunnin kuluttua olen kuitenkin täynnä. Olen jo metrossa. Ja juuri siinä piilee ratkaisun avain. Olen syönyt kaksikymmentä vuotta liikaa. Ja ennenkaikkea: liian nopeasti.

Seuraavien viikkojen aikana alan tietoisesti pienentämään kaikkia aterioitani. Huomaan myös, että olen syönyt määrämittaisia välipaloja täysin riippumatta siitä, olenko nälkäinen. Vain, koska niin on ollut tapana. Iltaisin menen usein nälkäisenä nukkumaan. Alan suorastaan nauttia nälästä. Kiusaan itseäni syömällä vain vähän. Alan siirtyä lounaspaikkoihin, joissa ei edes tarjota buffettia. Pikkuhiljaa huomaan, että tulen myös täyteen aiempaa pienemmistä annoksista.

Ja kappas vain: ei mene kauaa, kun vaikutukset alkavat jo tuntua. Ja vain vähän ajan kuluttua siitä jotkut ystäväni jo mainitsevat asiasta. Teen välillä raskastakin työtä, treenaan kiipeilyhallilla, pidän kiinni uusitusta ruokavaliostani sekä –rytmistäni. Alle puolessa vuodessa putoaa noin viisi kiloa, juuri ne kaikkein ylimääräisimmät viisi kiloa. Kiipeilyni taso nousee, tunnustelen keskivartaloani mielelläni. On todellakin hienoa tuntea ne kaikki lihakset, joita ihmiskehosta löytyy. Vähän myöhemmin lihaserottuvuus on jo silmämääräisestikin parantunut; löydän etureidestäni muotoja, joiden olemassaolon olin unohtanut.

Kuulostanko jo neuroottiselta fitness-uskovaiselta? Esiasteen anorektikolta? En kiistä, ettenkö olisi yllättynyt, kuinka helposti kehon muutoksista aiheutuvat tuntemukset lähestyvät pakkomielteisyyttä. Koen prosessin aikana hetkittäin voimakasta vastenmielisyyttä kaikkia elintarvikkeita kohtaan. Korostan, etten ole edelleenkään laiha ja painoni voisi vielä pudota paljonkin, aiheuttamatta yleistä huolta. Uskon kuitenkin myös, että ihmisellä on jokin luonnollinen painonsa, jossa pysyy kohtuullisin elämäntavoin ilman suurta vaivaa. Kiipeilijät pitävät mielellään jalkansa ohuina, mutta minä en varsinaisesti ole kiipeilijä, olen vain kiipeilyn harrastaja. Minun ei tarvitse optimoida kehoani vain yhtä tarkoitusta varten.

Ja siksi tämä tarina onkin lopulta vietävä yleisemmälle, yhteiskunnalliselle tasolle. Sillä mitäpä muuta nykyaikainen elintarviketeollisuus on kuin ylettömyyttä? Minä en syytä kahdenkymmenen vuoden harharetkestäni mainoksia tai kauppojen tyrkytysmentaliteettia, sillä olen niille uskoakseni täysin immuuni. Minun syyni olivat jossain syvemmällä: kulttuurissa, jossa ilmenee syömiskilpailuja. Jossa ahtaminen on jonkinlainen miehuuden symboli. (Voitaneen melkoisella varmuudella sanoa, että kyse ei ole naisiin kohdistuvasta kulttuuripohjaisesta kannustimesta.) Mutta olkoon kenenkin täsmälliset lihomisen syyt mitkä tahansa, elintarviketeollisuuden logiikka kapitalistisessa järjestelmässä implisiittisesti toivoo, että jokainen meistä söisi niin paljon kuin mahdollista, koko elämänsä ajan.

Ihmiskeho ei kuitenkaan tarvitse läheskään niin paljon. Olen lyhyessä ajassa onnistunut vähentämään käyttämäni ruoka-aineksen määrää luultavasti noin kaksikymmentä prosenttia, enkä ole kokenut seurauksia mitenkään haitallisiksi. Pikemminkin nimenomaan päinvastoin. En sano, että jokaisen tulisi pyrkiä samaan (minä nimittäin todellakin söin paljon, sen voi jokainen minua vähänkään paremmin tunteva todistaa, tarvittaessa söin aina kaiken), mutta asiaa kannattaa miettiä myös globaalilla tasolla, yhä vähenevien resurssien kannalta. Tässä paradoksien maailmassa meitä kannustetaan rukoilemaan kasvua, mutta monesti todellinen ratkaisu piilee vastakkaisessa suunnassa.

Post Scriptum

Ylensyönti (olisi täsmällisempää puhua kilpasyömisestä, ei ketään vastaan mutta kunnianosoitukset huomioiden) on ainoa asia, johon koen elämässäni muodostaneeni jonkinlaisen tapariippuvuuden. Se syntyi huomaamatta ja säilyi tunnistamattomana pitkään. Huomaan yhäkin, niissä samoissa lounaspaikoissa, että luontainen impulssini kehoittaa minua syömään kaiken. Luultavasti aivoissani tapahtuu ajan myötä muutoksia ja impulssi heikkenee, päättäväisen toiston kautta. En ole huolissani tahdonvoimani riittävyydestä: minähän olen se ihmelapsi, joka kieltäytyi karkeista loppuiäksi, kuuden vuoden ikäisenä. Mutta jos joskus kohtaat minut aterialla ja syömiseni näyttää riistäytyvän käsistä, vedä reippaasti hihasta.

Post Post Scriptum

*”Tajuttomuutta vastaan taistellen, kouristuksia uhmaten, syön yhä.” – Rammstein, Mein Teil

Advertisements

Written by Ossi Eskola

27.09.2014 klo 21:55

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s