Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

Archive for the ‘Uncategorized’ Category

Uskontoa ja byrokratiaa

leave a comment »

Yhdet kiipeävät vuorille, toiset istuvat kirkon penkkiin. Monilla meistä on paikkoja, joilla on erityinen merkitys. Lähes pyhiä sijainteja, joissa kohdata oma sisin tai voimistaa ideologista kutsua. Pohjimmiltaan se kaikki on kaiketi tarkoituksen etsimistä.

Minun uskontoni temppeli on kaatopaikka. Tai tarkemmin sanoen Helsingin Seudun Ympäristöpalvelut-kuntayhtymän Sortti-asema. Käyn lähimmällä, Kivikossa, silloin kun tunnen siihen tarvetta.

Sortti-asemien palveluajatus on kaikkiaan järkevä: tehdään epätavallisen ja kertaluonteisen kotitalousjätteen poistamisesta siinä määrin helppoa, ettei sitä tarvitsisi jättää A. sinne, mihin se yleensä päätyy, eli roskakatoksiin, B. metsään tai C. kirpputoreille, joidenkin muiden riesaksi.

Onhan kirpputorikin kaunis ajatus (jos ei sinne tarvitse itse mennä) ja käytetyn tavaran ostaminen ympäristöteko, mutta osittain se palvelee yhä uusien tuotteiden hankintaa: kun tuli kierrätettyä, voi hyvällä omallatunnolla jotain ostaakin. Ja oikeastaan pitääkin ostaa, ajattelee moni, sillä sitä ja tätä aina tarvitaan.

Minä puolestani uskon hävittämiseen. Tunnen voimakasta mielihyvää, kun tarpeettomaksi käynyt esine irtoaa käsistäni ja putoaa siirtolavan uumeniin. Se ei tule koskaan takaisin. Ja parhaimmassa tapauksessa jäte käsitellään hyväksi uskotulla tavalla, tosin siltä osin voin vain luottaa HSY:n lupauksiin. Yhtä kaikki, kokemus on mitä puhdistavin. Pikku hiljaa, esine kerrallaan, ihmiskunta vapautuu tavaroiden mielivallasta. Tai niin minä ideologisessa hurmoksessani kuvittelen. Tosiasiassahan aasialaiset liukuhihnat tuottavat koko ajan lisää niitä asioita, joiden ei tulisi olla. Kertakäyttövaatteita, leluvuoria, kestämättömiä huonekaluja. Things that should not be. Vakaumukseni ei siitä kärsi. Päinvastoin, hydrauliikkavarteen kiinnitetty, halkaisijaltaan metrin mittainen lieriö, joka tasaisin väliajoin jyrää lavalle heitetyistä esineistä tarpeettomat ulokkeet ja onkalot, on minulle vääjäämätön todiste oikeasta suunnasta.

Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, keväisellä pyhiinvaelluksella

Saavun kuuliaisesti Kivikon parisataa metriä pitkälle jonotuskaistalle, jonossa ei ole ketään muita. Minulla on kuorma-auto (tämä on jatkon kannalta ratkaisevaa), jonne heiteltynä edesmenneen ystäväni jäämistöä, mitä erilaisimpia pussukoita ja säkkejä, yksi sohvakin. Isoon pakettiautoonkin olisi mahtunut, mutta kun minulla nyt on se kuorma-auto ja jopa sen ajamiseen suuren henkisen vastarinnan jälkeen hankittu ammattipätevyyskin, niin tottahan olen pakannut ystäväni, suuren keräilijän tavarat siihen autoon, joka minulle on sopivin. Olen perikunnalle lupaillut, että näin tämä kannattaa hoitaa, he kun ovat enemmän kirpputorikansaa. Kävelen esiorgastisissa tunnelmissa kopille, jossa lasti pitää maksaa. Kohta pääsen viskomaan, sohva rikkoutuu takuulla kauniisti pudotessaan, eivät tule koskaan takaisin, ehkä jyrä käynnistyy ja niin edelleen.

Kopissa odottaa paikan tavanomainen virkailija, eli nyreä. Alan selvittää asiaani.

”Tänne ei oteta kuorma-autoja. Lukee tuossa.”

No mitä helvettiä! Tätäpä en tiennyt. Selitän siinä, että auto on oikeastaan kuorma-autoksi pieni, tavaraakaan ei ole paljon.

”Ihan sama. Kuorma-autoja ei oteta.”
”Miksi?”
”Muuten täällä olisi sata kuorma-autoa jonossa koko ajan.”

No mitä sitten?! Sehän olisi vain hyvä asia, se tarkoittaisi muidenkin tulleen uskoon. Sitäpaitsi ei se turha kotitalousjäte loputtomasti lisäänny. Ja harva edes saa käsiinsä kuorma-autoa näinä päivinä. Pitää nimittäin olla ammattipätevyys, kaikkeen paitsi omiin muuttokuormiin. Örkki pleksin toisella puolella (tai oikeastaan mekanismi, jota hän palvelee) tietysti uskoo, että syntyisi väärinkäytöksiä, alettaisiin tuoda teollisuusjätettä jne. Että herra paratkoon, heidän täytyisi alkaa valvoa, mitä niiden tuhansien rekkojen sisuksista sinne jäteasemalle ujutetaan. Vaikka halvempaa on edelleen etsiä joku maapalsta ja haudata vaikkapa rakennusjäte sinne.

Korostan tässä vaiheessa, että asiakaspalvelijan äänenpainot ovat mitä vittumaisimpia.

Yritän yhä: ”Onko sillä nyt mitään väliä, millä ne tuodaan, tässä on vanhan naisen jäämistöä, ihan tavanomaista roinaa, te ette ymmärrä, kuinka vaikeaksi tilanne minulle muotoutuu, nuo tavarat pitäisi sitten viedä takaisin asuntoon jne. jne.”
”Kuorma-autoilla voi viedä Ämmässuolle.”
”Menee viideltä kiinni”, puuttuu toinen peliin. Örkkejä on kopissa kolme (3), laulavat jo kuorossa samaa virttä. Minä en ole täällä neuvottelemassa. Aivan sama. Tänne ei oteta. Meitä ei kiinnosta.

Kello on 16.45. Ei tästä Ämmässuolle ehdi. Auton pitää olla huomenna aamulla tyhjä. Jos voisin valita elämässäni yhden tilanteen, jossa muutun jättiläislohikäärmeeksi, tämä olisi se hetki. Ei tarvitsisi neuvotella. Nyt olen kuitenkin syvästi vaikeuksissa ja kaiken lisäksi tilanteessa, jonka olen pelkästään muita auttaakseni luonut.

”Jos nyt kuitenkin joustaisitte… jos minä nyt vain nostelisin ne tavarat tuosta nopeasti lavalle…”
”Kuorma-auto pitää saada pois tältä alueelta”, toteaa yksi viralliseen sävyyn.

Tarjolla on virkailijoiden mielestä vain yksi laillinen vaihtoehto: ajaa kuorma-auto heti pois alueelta ja kantaa tavarat sieltä portin ulkopuolelta yksitellen noin 100-200 metrin matka jätelavalle. Muutaman tunnin homma. Jos sama määrä olisi pakettiautossa, ei olisi mitään ongelmaa.

”Voisitteko tulla edes katsomaan, mitä tavaraa se on, ihan tavallista kotitalousjätettä, ei tässä yritetä huijata ketään.”
”Ei tulla. Ei meitä kiinnosta yhtään, mitä siellä on.” Kolme aikuista miestä, joilla ei ole mitään parempaa tekemistä kuin tehdä minun elämästäni mahdollisimman hankalaa.

On kenties onni, että tavaroiden nykyinen omistaja, päälle kuusikymppinen naishenkilö on mukanani. Ehkä hänen vetoomuksensa ”pitääkö meidän nyt sitten siirtää ne tavarat minun henkilöautooni ja tuoda sitten sillä vähän kerrallaan” lopulta saa aikaiseksi yksittäisen synapsin liikahduksen.

”Paljonko sitä tavaraa on?”
”Ehkä 3 kuutiota.”
”No paljonko se sitten maksaa?”
”Pitäisikö meidän tietää?”
”Eikun katsot tuosta (osoittaa hinnastoa), että paljonko se maksaa.”

Sanon ensin väärin, mihin vartiosotilas kommentoi ivallisesti. Lopulta hinta löytyy, 92€. Vain kortilla, käteinen ei käy (mekanismi on varmistanut, ettei kukaan vedä välistä).

”Kun minun kuitenkin täytyy tuo auto tuossa kääntää ja ajan noiden jätelavojen ohi, niin sopisiko nyt, jos heitämme nopeasti siitä ohimennen isoimmat tavarat (ettei tarvitse portin takaa kantaa)?”
”Mulle on aivan sama, miten ne tavarat sinne menee.”

Keskustelu on päättynyt.

Ajan auton jätelavan eteen, avaan perälaudan ja totean, että tämän helpompaa tapaa ei ole edes olemassa. Pakettiautosta tai peräkärrystä tavarat pitää vielä nostella kaiteen yli, mutta perälaudalta jätteen voi pudotella suoraan alhaalla odottavaan kitaan. (Tokihan tiesin tämän, mutta asiaa on syytä tässä vaiheessa korostaa, te kirotut byrokraatit siellä kopissa.)

Koen joka tapauksessa tavanomaisen, vaikkakin kiirehdityn jumalallisen tyydytyksen, kun ystävälleni tarpeettomiksi käyneet tavarat katoavat ikuisiksi ajoiksi. Ne eivät koskaan tule takaisin. Viidessä minuutissa auto on tyhjä ja ajamme pois.

Olen ajoittain väittänyt, että suomalainen, niin yhteiskunta kuin yksilökin, rakastaa sääntöjä, JOS ne kohdistuvat muihin ja ERITYISESTI jos niiden noudattamatta jättämisestä pääsee huomauttamaan. Kirjattakoon tämä teksti todistuskappaleeksi numero yksi.

Tapahtuneesta huolimatta olen yhä uskossani vahva, kirkkoni vain kaipaa kehittämistä. Lohikäärmeen kosketusta.

 

Näin käy, jos Sortti-asemalla ei homma toimi. Joku on kai toivonut, että jääkaappi hyppäisi bussiin ja jättänyt sen pysäkille odottelemaan.

Näin käy, jos Sortti-asemalla ei homma toimi. Joku on kai toivonut, että jääkaappi hyppäisi bussiin ja jättänyt sen pysäkille odottelemaan.

Mainokset

Written by Ossi Eskola

04.06.2015 at 23:05

Kategoria(t): Uncategorized

In Memoriam: Marja Pyykönen 6.1.1933-24.3.2015

leave a comment »

Marja Liisa Pyykönen, naapurini, menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen Herttoniemen sairaalassa 24.3.2015. Hän oli 82-vuotias.

Tutustuin Marjaan vasta noin viisi ja puoli vuotta sitten, joten tunnen hänen elämäänsä lähinnä vain hänen kertomiensa tarinoiden kautta. Marja oli kotoisin Valtimolta, Pohjois-Karjalasta. Hän oli varsin tavanomaisen maalaistalon tyttö ja tarinat hänen lapsuudestaan kuvastivat suurta rakkautta talon eläinkuntaa kohtaan. Sota tietysti varjosti pienen lapsen elämää, kuten kaikkien siihen aikaan.

Marjan elämä muuttui seitsemäntoistavuotiaana hänen sairastuttuaan ”lentävään keuhkotautiin”, kuten hän itse sitä kutsui. Tuberkuloosidiagnoosin tehnyt lääkäri lupasi hänelle korkeintaan kaksi kuukautta elinaikaa. Parantola-ajastaan Marja muisti usein mainita samanikäisen tytön, joka kahdessa kuukaudessa menehtyikin. Jostain syystä Marja kuitenkin voitti taudin, vaikka joutuikin useiden keuhkoleikkausten johdosta hyväksymään osittaisen invaliditeetin loppuiäkseen.

Sisukas ja määrätietoinen nuori nainen ei antanut invaliditeetin lannistaa itseään. Tarinat kertoivat muutosta Helsinkiin, alivuokralaisasunnosta, töistä ainakin ompelijana sekä erityisesti siivousalan esimiestehtävistä, joissa hän käsittääkseni teki pääosan työurastaan. Autokin piti ostaa, samoin asunto tuoreelta Laajasalon kerrostaloalueelta, joka valmistui 70-luvun puolivälissä. Jossain vaiheessa kolmiossa asui myös siskontyttö lapsensa kanssa, tältäkin osin yksityiskohdat ovat jääneet minulta pimentoon. Naimisiin hän ei koskaan mennyt, siskontytöstä ja tämän lapsista tuli hänelle perhe, johon kuului myöhemmin myös saksanpaimenkoira.

Eläkkeelle Marja pääsi invaliditeettinsa ansiosta hieman etuajassa, 59-vuotiaana. Sukulaisnaisten itsenäistyttyä oli aika vaihtaa hieman pienempään asuntoon viereisestä taloyhtiöstä, ja sitten oli aikaa matkustaakin. Tarinoissa vilahtelivat sekä Miami että Iran, josta tuoduilla matoilla Marja sisusti asuntoaan.

Olin tavannut Marjan jossain vaiheessa vuotta 2007, varoitin häntä äänekkäästä koirasta, joka pian muuttaisi yläkertaan asumaan. Äänekäs se aluksi olikin, mutta Marja ei ollut moksiskaan, haukku oli koiran puhetta. Palasin asuntooni vuoden 2009 syksyllä ja tuossa vaiheessa Marjan käsien vapina, toimintavapina, kuten hän sitä kutsui, oli pahentunut. Hänen oli jo hieman vaikea liikkua ulkosalla, saatikka kantaa raskaita kuormia. Marja oli aina tottunut pärjäämään itsenäisesti ja hän vieroksui ajatusta muiden laittamasta ruuasta saatikka muuttamisesta palvelutaloon. Päädyimme järjestelyyn, jossa kävin kerran viikossa tekemässä hänen ostoksensa, kauempana asuvien sukulaisten täydentäessä varastoja vieraillessaan. Näiden viikoittaisten tapaamisten ansiosta aloin vihdoin tutustua häneen paremmin. Omat isovanhempani olivat jo kuolleet, eikä heillä maanviljelijöinä ollut kerrottavinaan tarinoita viisikymmentäluvun Helsingistä. Kuten yllä on jo käynyt ilmi, kaikki ei koskaan tullut kerrotuksi ja tarinoihin jäi paljon aukkoja, mutta niitä saattoi mielikuvituksella täydentää.

Marja oli ihastunut pieneen Heta-koiraani heti alusta lähtien. Kyselin usein, pitääkö Heta meteliä jäädessään yksin. Piti, mutta Marja oli alkanut lauleskella sille alakerrasta. Se kuulemma auttoi, Heta jäi kuuntelemaan laulua ja lopetti haukkumisen. Hetan tuntien tarinaan on helppo uskoa, joskin hiljentyminen saattoi johtua eniten uteliaisuudesta. Kukapa koiran pään sisään näkisi.

Noin kaksi vuotta sitten (nyt ihmettelen, miksi vasta silloin) keksimme kokeilla, josko Heta suostuisi jäämään Marjan luokse työpäivinäni tai muulloin, kun olin poissa. Heta on yhteishuoltajuuskoira, mutta minun luonani asuessaan se on hyvin tiiviisti minun lähelläni. Oli hieman epävarmaa, miten se suhtautuisi vieraan vaikkakin tutun ihmisen luokse jäämiseen. Aluksi se haukkuikin minun perääni, mutta pian se oppi pitämään uudesta järjestelystä erittäin paljon. Marja, joka ei kuulemani mukaan kovin helposti luottanut ihmisiin, antoi minulle asuntonsa avaimen ja laskin Hetan sisään lähtiessäni, eikä se taakseen katsellut. Sillä oli kiire hoitamaan Marjaa, sekä etsimään kätkettyjä herkkuja. Sanoin aina Hetalle, että nyt pääset hoitoon, mutta tosiasiassa Heta, viiden pennun kokenut äiti ja vahvasti hoivaviettinen koira pikemminkin hoiti Marjaa. Jos päivän aikana tuli vieraita, Heta piti tarkasti heidän toimiaan silmällä ja tarvittaessa kävi vähän ravistamassa lahkeestakin, jos joku innostui liikaa siivoamaan. Jos Heta ei ollut paikalla, vieraat kyselivät, että koska se sinun terapiakoirasi taas tulee. Erityisesti Heta rakasti hinkata itseään Iranista tuotuja karheita mattoja vasten, kaikkien suureksi huviksi. Järjestelystä muodostui todellinen win-win sekä win, kaikki voittivat- ja paljon.

Viime vuoden syksyllä ja erityisesti lopuksi kevättalvella Marjan terveys alkoi heiketä näkyvästi ja hän pärjäsi yhä huonommin itsekseen. Lähes loppuun asti Heta kuitenkin kävi hänen luonaan ja oli kenties tuolle eläinrakkaalle maatalon tytölle siinä vaiheessa se kaikkein tärkein seuralainen. Marja oli nuoruutensa tuberkuloosin takia viettänyt sairaaloissa ja parantoloissa pitkiä aikoja, eikä siksikään halunnut muuttaa kotoaan. Lopulta hän joutui sairaalaan, mutta ehti viettää siellä vain alle viikon. Tapasin Marjan viimeisen kerran maanantaina, jolloin hän oli jo hyvin, hyvin heikossa kunnossa. Toivoin silloin hiljaa sisälläni hänelle pikaista vapautumista maallisista vaivoista. Seuraavana aamuna hän löytyi sängystään kuolleena.

Jään kaipaamaan sinua Marja, ystävääni. Samoin kaipaa Heta sitä ”kolmatta kotia”, jonka sinä hänelle viimeisinä vuosinasi tarjosit ja niitä tärkeitä tehtäviä, joista se sai luonasi huolehtia.

 

Marja ja sisko

Marja isosiskonsa kanssa. Tarkka ajankohta ja kuvaaja tuntemattomat.

Kuva1090

Heta työssään. Näistä hetkistä tuli Marjalle korvaamattoman tärkeitä.

 

Written by Ossi Eskola

06.04.2015 at 19:53

Kategoria(t): Uncategorized

20 vuotta liikaa

leave a comment »

“Muss ich auch mit der Ohnmacht kämpfen, ich esse weiter unter Krämpfen.”*

Tarinan aluksi täytyy palata kaksikymmentäviisi vuotta ajassa taaksepäin. Nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että se tarkoittaa aikakautta, jolloin Suomi oli vielä Euroopan Japani ja Lohjan lukiossa sai syödä aivan niin paljon kuin halusi. Niinpä söimme kilpaa. Pinaattilettuja, koska niitä oli helppo mitata – ja kohtuullisen helppo syödä suuria määriä. Kisan herrasmiessäännön mukaan kaikki söivät myös lisuketta eli kinkkumakaronisalaattia ”kohtuullisen määrän” jokaista pinaattilettuannosta kohden. En muista, kuinka tarkkaan tuota sääntöä valvottiin tai noudatettiin, mutta kisat pysyivät reiluina.

Voitin jokaiset muutaman luokkatoverini kanssa järjestämämme kisat ja viimeiseksi jääneen omalla ennätykselläni, joka saattaa olla edelleen myös lajin maailmanennätys: 90 pinaattilettua. Niitä samoja, joita tänäkin päivänä löytyy markettien hyllyiltä kahdenkymmenen kappaleen pakkauksissa. Alle kahden vuoden kuluttua Neuvostoliitto romahti, Suomeen iski lama ja pinaattilettujen määrä rajoitettiin kymmeneen per oppilas. Se jokseenkin veikin pohjan kisaamiselta.

Teinihän tunnetusti kasvaa, liikkuu ja kuluttaa. Minulla on tallella merkintä heinäkuulta 1991: pituus 188cm, paino 70kg. Ei siis ylipaino-ongelmia, ainoastaan koulun kovin syöjä ja ylpeä siitä. Vankistumista toki tapahtui, viimeinen merkintä on toukokuulta 1994, vapautuessani armeijasta: 84kg.

Joskus kuva puhuu enemmän kuin kymmenentuhatta ateriaa. Minulle se hetki koitti maaliskuussa 2014, melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Olen kuvassa pukeutunut mustaan, vartaloa myötäilevään urheilupaitaan ja ylläni on myös kiipeilyvaljaat ja kädessä shampanjalasi. Keskivartaloni on kuin tynnyri, joka jättää varjoonsa kuvitelmieni lihaksikkaan rintakehän ja hartiat sekä onnistuu lisäksi korostamaan käsivarsieni ohuutta. Kiipeilyvaljaani ovat jäämässä uhkaavasti päälle vyöryvän vatsan alle pimentoon. Mieleni täyttää häpeä sekä epäusko.

Hälytyskellojen ääniä on kyllä ollut ilmassa. Kiipeilykaverini ovat avuliaasti kommentoineet (jo miltei kymmenen vuoden ajan) painoani. Toki olen tiennyt, etten ole aivan nuoruuteni iskussa, mutta rastittaisin silti kehotyypin kohdalle ”atleettinen”. Painoni huitelee 98 kilon kieppeillä, mutta suurin osa on lihasta, eikö niin?! Kiipeilyssä paikalleen jämähtänyt kehitykseni johtuu siitä, että kiipeily nyt vaan on vaikeaa, vanhempana ei enää jaksa tai jotain.

Hirvittävää itsepetosta kaikki.

Seuraa muutamien viikkojen kuvotuksen jakso. Alan tarkastella kehoani uusin silmin, peilin ääressä ja armottomassa valossa. Alan myös miettiä, mistä tuo lähes itsemurhaan oikeuttava ällöttävyys johtuu.

Paitsi että aloitan radikaalisti uusitun harjoittelun, lähestyn myös ruokavaliotani pyövelin mentaliteetillä. Ensimmäisenä lähtevät turhat sokerit. Tuoremehussa sitä on parhaimmillaan noin 12 prosenttia. ”Tuoremehussa”, joka tosiasiassa ei tuoreesta tiedäkään. Jugurtti jää pois. Satunnaiset pullat pois. Sitten karsin kaiken rasvan, jonka suinkin keksin. Yököttävän, lilluvan rasvan.

Mutta loppujen lopuksi en syö kovinkaan epäterveellisesti, en ole koskaan syönyt. Minä, joka ensimmäisellä luokalla määrätietoisesti päätin, etten karkkia syö, koska se ei ole minulle hyväksi. Enkä oikeastaan koskaan osta kaupasta esimerkiksi olutta, pitkin viikkoa juotavaksi. Saatikka viinejä tai muita alkoholituotteita. Minulle ne ovat aina olleet seurustelujuomia sekä funktionaalisia hyödykkeitä, tarkoituksenaan erilaisten olotilojen saavuttaminen ja kynnysten madaltaminen.

Varsinainen oivallus alkaa paljastua minulle vaivihkaa. Käyn silloin tällöin lounaalla buffet-tyyppisissä paikoissa. No, ollaanpa rehellisiä: olen aina pyrkinyt syömään lounaani ravintoloissa, joissa saa syödä niin paljon kuin haluaa. Tai ainakin riittävästi. Uusine tuntemuksineni astun tällä kertaa Hakaniemen Juttutupaan. Pöydät notkuvat, kymmenellä eurolla saa kaiken. Minä jätän ateriani suorastaan kesken. Ehkä ensimmäistä kertaa en hyödynnäkään buffettia täysimääräisesti. Tunne on hämmentävä.

Puolen tunnin kuluttua olen kuitenkin täynnä. Olen jo metrossa. Ja juuri siinä piilee ratkaisun avain. Olen syönyt kaksikymmentä vuotta liikaa. Ja ennenkaikkea: liian nopeasti.

Seuraavien viikkojen aikana alan tietoisesti pienentämään kaikkia aterioitani. Huomaan myös, että olen syönyt määrämittaisia välipaloja täysin riippumatta siitä, olenko nälkäinen. Vain, koska niin on ollut tapana. Iltaisin menen usein nälkäisenä nukkumaan. Alan suorastaan nauttia nälästä. Kiusaan itseäni syömällä vain vähän. Alan siirtyä lounaspaikkoihin, joissa ei edes tarjota buffettia. Pikkuhiljaa huomaan, että tulen myös täyteen aiempaa pienemmistä annoksista.

Ja kappas vain: ei mene kauaa, kun vaikutukset alkavat jo tuntua. Ja vain vähän ajan kuluttua siitä jotkut ystäväni jo mainitsevat asiasta. Teen välillä raskastakin työtä, treenaan kiipeilyhallilla, pidän kiinni uusitusta ruokavaliostani sekä –rytmistäni. Alle puolessa vuodessa putoaa noin viisi kiloa, juuri ne kaikkein ylimääräisimmät viisi kiloa. Kiipeilyni taso nousee, tunnustelen keskivartaloani mielelläni. On todellakin hienoa tuntea ne kaikki lihakset, joita ihmiskehosta löytyy. Vähän myöhemmin lihaserottuvuus on jo silmämääräisestikin parantunut; löydän etureidestäni muotoja, joiden olemassaolon olin unohtanut.

Kuulostanko jo neuroottiselta fitness-uskovaiselta? Esiasteen anorektikolta? En kiistä, ettenkö olisi yllättynyt, kuinka helposti kehon muutoksista aiheutuvat tuntemukset lähestyvät pakkomielteisyyttä. Koen prosessin aikana hetkittäin voimakasta vastenmielisyyttä kaikkia elintarvikkeita kohtaan. Korostan, etten ole edelleenkään laiha ja painoni voisi vielä pudota paljonkin, aiheuttamatta yleistä huolta. Uskon kuitenkin myös, että ihmisellä on jokin luonnollinen painonsa, jossa pysyy kohtuullisin elämäntavoin ilman suurta vaivaa. Kiipeilijät pitävät mielellään jalkansa ohuina, mutta minä en varsinaisesti ole kiipeilijä, olen vain kiipeilyn harrastaja. Minun ei tarvitse optimoida kehoani vain yhtä tarkoitusta varten.

Ja siksi tämä tarina onkin lopulta vietävä yleisemmälle, yhteiskunnalliselle tasolle. Sillä mitäpä muuta nykyaikainen elintarviketeollisuus on kuin ylettömyyttä? Minä en syytä kahdenkymmenen vuoden harharetkestäni mainoksia tai kauppojen tyrkytysmentaliteettia, sillä olen niille uskoakseni täysin immuuni. Minun syyni olivat jossain syvemmällä: kulttuurissa, jossa ilmenee syömiskilpailuja. Jossa ahtaminen on jonkinlainen miehuuden symboli. (Voitaneen melkoisella varmuudella sanoa, että kyse ei ole naisiin kohdistuvasta kulttuuripohjaisesta kannustimesta.) Mutta olkoon kenenkin täsmälliset lihomisen syyt mitkä tahansa, elintarviketeollisuuden logiikka kapitalistisessa järjestelmässä implisiittisesti toivoo, että jokainen meistä söisi niin paljon kuin mahdollista, koko elämänsä ajan.

Ihmiskeho ei kuitenkaan tarvitse läheskään niin paljon. Olen lyhyessä ajassa onnistunut vähentämään käyttämäni ruoka-aineksen määrää luultavasti noin kaksikymmentä prosenttia, enkä ole kokenut seurauksia mitenkään haitallisiksi. Pikemminkin nimenomaan päinvastoin. En sano, että jokaisen tulisi pyrkiä samaan (minä nimittäin todellakin söin paljon, sen voi jokainen minua vähänkään paremmin tunteva todistaa, tarvittaessa söin aina kaiken), mutta asiaa kannattaa miettiä myös globaalilla tasolla, yhä vähenevien resurssien kannalta. Tässä paradoksien maailmassa meitä kannustetaan rukoilemaan kasvua, mutta monesti todellinen ratkaisu piilee vastakkaisessa suunnassa.

Post Scriptum

Ylensyönti (olisi täsmällisempää puhua kilpasyömisestä, ei ketään vastaan mutta kunnianosoitukset huomioiden) on ainoa asia, johon koen elämässäni muodostaneeni jonkinlaisen tapariippuvuuden. Se syntyi huomaamatta ja säilyi tunnistamattomana pitkään. Huomaan yhäkin, niissä samoissa lounaspaikoissa, että luontainen impulssini kehoittaa minua syömään kaiken. Luultavasti aivoissani tapahtuu ajan myötä muutoksia ja impulssi heikkenee, päättäväisen toiston kautta. En ole huolissani tahdonvoimani riittävyydestä: minähän olen se ihmelapsi, joka kieltäytyi karkeista loppuiäksi, kuuden vuoden ikäisenä. Mutta jos joskus kohtaat minut aterialla ja syömiseni näyttää riistäytyvän käsistä, vedä reippaasti hihasta.

Post Post Scriptum

*”Tajuttomuutta vastaan taistellen, kouristuksia uhmaten, syön yhä.” – Rammstein, Mein Teil

Written by Ossi Eskola

27.09.2014 at 21:55

Kategoria(t): Uncategorized

Lasten suusta

leave a comment »

Eräässä perheessä keskusteltiin hiljakkoin tasa-arvoisesta avioliittolaista. Lapselle asian sisältö ei ollut täysin auennut.

 

Lapsi: Mitä se tarkoittaa?

Äiti: On kyse siitä, voiko kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä solmia avioliiton keskenään.

Lapsi: Entä kolme?

 

Niinpä…

Written by Ossi Eskola

20.02.2014 at 15:12

Kategoria(t): Uncategorized

Lost Highway Number 6

with one comment

I never quite understood, where exactly David Lynch gets his ideas. You know, the discontinued fragments of stories layered on top of each other and then pressed into one entity, to look like an actual film. I wasn’t a fan of Twin Peaks when it originally aired, to me the story just kept on going for way too long and I could not get excited of yet another weird turn. But Lost Highway and Mulholland Drive in particular were landmarks for me. I saw that you can actually make a great film while leaving your audience guessing. (Now I’m sure he wasn’t the first one to make films of this kind, but he’s my best reference.) Still, I never figured out his initial inspirations. Until I was myself, on the Lost Highway.

* * *

http://www.youtube.com/watch?v=ZZ-8Nff5bM4

* * *

I can see the road disappear into darkness behind us. There are very few sounds except that ouf our vehicle with its noises. For a moment I believe I’m inside an armored tank, because I feel pleasantly safe. But it is in fact an ambulance. I have to lift my head a bit to see out of the back windows. Not something I’ll do all the time, since I’ve got a safety collar around my neck and further I’m tied down to the bed, so lifting my head is a task in itself. But there I see it, that collection of white lines in the middle of the road, discontinued by significant dark gaps. The median.

I’m ok, the angel told me so. Now she’s sitting in front, next to the bearded driver. I’ve been at the MRI, I have no memory of that. Apparently I fell. I have no memory of that either, but I can conclude. I’m an ice climber by definition and this time of the year we always pick it up. I fell all the way to the ground and I don’t find that hard to believe. Golden rule of ice climbing: the leader must never fall. The rule implies: if you should fall, you will get hurt, probably seriously.

I feel happy. More and more of the dark road is sucked into the darkness of the night and I’m getting closer to something on Lost Highway Number 6. The paramedics in front are in the middle of their very long shift. I’m completely dependent on their driving, I don’t think I could take another hit. But everyone’s been so nice to me today. I object nothing. I begin to wonder, would it be so bad, to always be this care-free? In a little daze?

I keep calling people. And keep forgetting what we talked about. Live in the moment baby! Images flash on my screen: faces of my friends, my climbing buddies of today. I was gonna talk to them about a few things on the way back. On this same highway. But our paths have diverged.

Ideas begin to take shape. A character in my manuscript will begin to lose her grip on reality, but how? Encountering otherworldly masters who defy any laws of physics? Or just a simple blow to the head? What was the point of lobotomy again? In essence, to make seriously ill mental patients happy again. Could this… could this blow to my head have severed a few unwanted connections permanently?

Back to my character, did I just solve a major problem? She was a little boring, to be honest. And I couldn’t create that necessary fire. But there are so many ways I can tinker with her brain, on paper. Did I need this experience to become a more innovative person? And how much more could there be, in the brains of each of us? Could we all be the David Lynches of our own life? Or just simply happier?

To my great surprise, it is now legal to consume marijuana in the state of Colorado. Smoking pot has known effects: you are able to explore unknown areas of your brain, at least for a moment. When I crashed a truck a few years ago, there was a second’s moment within the events when I was able to recognize eight separate and successive thoughts. I can’t help but wonder, what else is there, and how to extract it?

* * * 

A few days later and I’m recovering. But inside me there is a little voice asking, if I really want to, fully. I feel like I’ve just cracked the door at the back of my closet and seen the beginning of My Personal Lost Highway, the one I’ve been looking for since I can remember. Beckoning, I can almost see the child on the border between light and darkness. “Get off the ambulance!”, it says.

Taken care of by my friends. Photo: Mikko Selin.

Taken care of by my friends. Photo: Mikko Selin.

Written by Ossi Eskola

23.01.2014 at 13:33

Kategoria(t): Uncategorized

Vallatkaa suojatiet!

leave a comment »

Kahdeksan vuotta pääkaupunkiseudun liikenteessä on takanapäin, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös. Liikennehän nimittäin aina puhuttaa ja aiheesta kuulee harvoin puhuttavan positiiviseen sävyyn; liikenne toimii aina liian huonosti, muut kuljettajat ovat idiootteja, ainaiset tietyöt hankaloittavat ja niin edelleen. Totta onkin, että liikenteessä aivan tavanomaiset ihmiset saavat joskus tilaisuuden päästää sisäiset hirviönsä valloilleen – ja tekevät sen myös. Nyrkinheilutukset, sormimerkit, hitaamman kuljettajan hiillostaminen perässä roikkumalla, raivoisat kilpa-ajot: ne ovat kaikki voittopuolisesti mieskuljettajien maaperää, ainakin omien havaintojeni pohjalta. Vaikuttaakin siltä, että pääkaupunkiseudun miesautoilijat ovat supistaneet kielemme persoonapronominit kuudesta yhteen: liikenteessä tunnetaan vain minä. Punaisia päin saa kiihdyttää, jos minä ehdin. Ei haittaa, vaikka risteävän kaistan liikenne joutuu vähän odottamaan, sillä minä olen jo ohittanut risteyksen. Myös kaistojen vähentyessä hyödyllinen vetoketjuilmiö on miltei tuntematon: jos tiellä on tyhjää tilaa, se otetaan pois. Seurauksena on jonojen tökkivä eteneminen sekä väkivaltaiset viistosyöksyt loppuvalta kaistalta jatkuvalle.

En väitä itse olleeni mikään yksiselitteinen teiden ritari. Usein päinvastoin – kiireen ollessa kovimmillaan olen ajanut kuin perkele, kuitenkin pitäen melko tiukasti kiinni periaatteesta, jonka mukaan kovaa saa ajaa, mutta muille ei saa aiheuttaa haittaa. Silti en ole välttynyt tilanteilta, joissa nyrkki tai keskisormi on heilunut minun suuntaani. Yksi ilmiö kaiken tämän keskellä on kuitenkin noussut niin räikeäksi, että olen kokenut tärkeäksi toimia omalla liikennekäyttäytymiselläni jonkinlaisena vastavoimana.

Pitää palata aina vuoteen 1996 ja Osloon, jonne olin vastikään saapunut vaihto-opiskelijaksi. Muistan edelleen sen liikennevalottoman suojatien, jonka edessä odottelin suomalaisen nöyrään tapaani vuoroani päästä ylittämään tie. Tapahtui ihme. Pyytämättä ja yllättäen autot pysähtyivät suojatien eteen ja hämmentyneenä käytin syntyneen mahdollisuuden hyväkseni. Pian kävi ilmi, että moinen käyttäytyminen oli norjalaisautoilijoille aivan tavallista, mutta ero Helsingissä oppimaani oli niin räikeä, että tuo ensimmäinen muistikuva on jäänyt mieleeni pysyvästi.

Valitettavasti pääkaupunkiseudulla tilanne ei ole kuluneiden miltei kahdenkymmenen vuoden aikana juurikaan kehittynyt, tieliikennelain yksiselitteisyydestä huolimatta. Kun autoilijana pysähdyn liikennevalottoman suojatien eteen päästääkseni jalankulkijoita tai pyöräilijöitä ylittämään, tapahtuu seuraavaa:

  1. Epäusko. ”Onko autoilija todellakin päästämässä meidät?”
  2. Ilahtuminen. Kiitollinen hymy tai AINA vähintään pieni kädenheilautus.
  3. Kiire ylittää. ”Se armahti minua, en toki halua jäädä tähän suojatielle matelemaan sen riesaksi.”

Tämä asenne on hyvin iskostettu jopa alakouluikäisiin lapsiin, hekin osaavat lähes aina kiittää autoilijaa. Vanhukset taas vaikuttavat usein jopa ylitsevuotavan kiitollisilta, että joku viitsii heidän vuokseen pysähtyä kun vieläpä tiedetään, kuinka hitaasti monet heistä ajoväylän ylittävät. Että he, yleinen riesa, saavat tällaisen suosionosoituksen.

Jokainen ymmärtänee tarinan opetuksen: tilanne on täysin päälaellaan ja päin helvettiä. Kyse on vain ja ainoastaan liikennekulttuurista ja vaikka kuinka pysähtelen aina kun mahdollista ja niin kenties tekee moni muukin, se ei vielä riitä. Tarvittaisiin myös jalankulkijoiden rauhanomainen asennemuutos. Ettei enää nöyrinä pelättäisi vaan rohkeasti astuttaisiin suojatielle, mahdollisesti jonkin näkyvän eleen avustuksella, että autoilija varmasti huomaa. Ei tietenkään niissä tapauksissa, kun autoilija tulee kohti runsaalla ylinopeudella (mitä tietysti tapahtuu turhan usein) ja tilanne vaikuttaa liian vaaralliselta, vaan aluksi vain niissä tilanteissa, kun auto on selvästi mahdollista pysäyttää turvallisesti ennen suojatietä. Varsinkin jos auto hidastaa jo hyvissä ajoin ennen suojatietä, tulisi jalankulkijan (tai pyöräilijän) toimia rohkeammin. Joskus nimittäin käy niin, että autoilija tarkoituksella hiljentää, ettei joutuisi kokonaan pysähtymään jalankulkijan ehtiessä jo ylittää tie ennen autoilijan saapumista kohdalle. Mutta koska jalankulkija empii, kummaltakin kuluu turhaa aikaa. Kulttuurin ollessa mitä on ei jalankulkijaa voi tästä syyttää, mutta tilanne on varmasti helpoimpia, joissa jalankulkija voisi kokeilla uutta lähestymistapaa.

Kulttuurisidonnaiset käyttäytymistavat eivät yleensä muutu yhdessä yössä. Pienin askelin ja kenties valtiollisen valistuskampanjan avustuksella suojateiden tilanne olisi kuitenkin mahdollista kääntää sellaiseksi, kuin tieliikennelaki on sen tarkoittanut. Se vaatii myös suojateiden käyttäjiltä proaktiivisuutta, nähdäkseni nykyinen autoilukulttuurin yleinen suunta ei viittaa pelkästään autoilijoiden puolelta tapahtuvaan muutokseen. Suojateiden marssijärjestyksen muuttuminen voisi lisäksi johtaa tarpeellisiin asennemuutoksiin myös autoilussa yleensä.

PS. Jotkut ovat keksineet, että Helsinkiin saadaan parhaiten lisää tonttimaata muuttamalla moottoriteitä niin sanotuiksi kaupunkibulevardeiksi, siis kaksikaistaisiksi kaduiksi, joilla liikenne etenee taajamanopeudella. Idea on hyvä, mutta riittämätön. Väitän, että useimmissa tilanteissa jopa kaksikaistaisuus on turhaa. Liikenne pitää vain suunnitella yksisuuntaiseksi siten, että aina pääsee kiertämään ympäri. Esimerkiksi Länsiväylä voisi olla yksisuuntainen vain länteen aina Kehä I:lle asti, josta yksisuuntainen väylä jatkuisi kohti itää Itäkeskukseen saakka ja sieltä taas länteen kohti keskustaa. Kehä III voisi puolestaan olla yksikaistainen länttä kohti ja muut pääväylät Turun moottoritie, Vihdintie, Hämeenlinnanväylä, Tuusulanväylä ja Lahdenväylä olisivat kaikki yksisuuntaisia vuorotteleviin suuntiin siten, että kiertäminen kohteeseen olisi aina mahdollista. Samaa periaatetta voitaisiin soveltaa myös kautta linjan erilaisiin katuihin, joista suurin osa on nyt kaksisuuntaisia aivan syyttä. Varsinkin arvoalueilta (Eira, Punavuori, Töölö yms.) olisi mahdollista vapauttaa erityisen arvokasta tonttimaata ja Mannerheimintielle mahtuisi helposti pitkä rivi punatiilielementeistä koottuja arkkitehtuurin helmiä. Myös koska tonttimaa kallistuu aina vain eikä kaduille tai väylille ole jatkossa enää tilaa, pitää kaikki uudet kulkuväylät määrätä kaavoituksella sijoitettaviksi maan alle, jolloin asuin- ja työpaikkatalot voidaan sijoittaa aivan toistensa viereen.

Written by Ossi Eskola

04.01.2014 at 16:25

Kategoria(t): Uncategorized

Saurusten loppu

leave a comment »

Kuutisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten elettiin mullistusten aikoja. Rämeiköissä ja metsissä huolestuneet kansalaiset, ja tällä tarkoitetaan hallitsevan luokan jäseniä, jotka paleontologinen tutkimus on yleisesti nimennyt dinosauruksiksi, kävivät kiihkeitä väittelyjä tulevaisuuden uhkakuvista. Erityisen paljon tunteita herätti tiettyjen muukalaislajien esiinnousu ja saapuminen hallitsevan luokan normaalia elämänjuoksua häiritseväksi tekijäksi. Suurta kummastusta herätti muunmuassa näiden muukalaisten kerrassaan epäsovinnainen tapa lisääntyä: ei munimalla, vaan eläviä poikasia synnyttäen. Tiettyjen poikasten ruokintaan liittyvien fyysisten ominaisuuksiensa vuoksi tulokkaita kutsuttiin pian haukkumanimellä nisäkkäät.

Samalla kun nisäkkäiden saapuminen aiheutti kasvavaa närää hallitsevassa luokassa, huoli ilmaston muutoksista alkoi myös nousta puheenaiheeksi erilaisissa kokouksissa ja kokoontumisissa. Oli havaittu, että öisin oli nykyään kylmempää kuin ennen, eikä sellaista katsottu hyvällä, sillä vaihtolämpöisille pitkittynyt aamulämmittely merkitsi ruuan hakuun käytettävän ajan vähenemistä. Ennen kaikkea havaittiin myös, että nisäkkäillä ei samanlaista ilmiötä esiintynyt ja usein ne olivatkin jo haalineet tärkeitä ruokavaroja itselleen saurusten vielä lämmitellessä. Eräät provokatiiviset tahot pyrkivätkin sysäämään syyn ilmaston muutoksesta jo valmiiksi epäsuosittujen nisäkkäiden niskoille kunnes havaittiin, että yöt pyrkivät kylmenemään sellaisillakin alueilla, joilla nisäkkäitä oli vähemmän. Tämä johtopäätös lisäsi epävarmuutta asioiden tilasta ja pakotti johtavat saurukset organisoimaan maailman ensimmäisen ilmastosymposiumin.

Konferenssista muodostui täydellinen katastrofi. Ensimmäisenä takaiskuna kaikki merissä elävät saurukset päättivät boikotoida maalla pidettävää konferenssia, koska heillä ei ymmärrettävistä syistä ollut mahdollisuutta siirtyä konferenssipaikalle, joka sijaitsi korostetun kaukana sisämaassa, joidenkin väitteiden mukaan eräiden merisaurusten kanssa huonoissa väleissä olleiden rannikkoasujista koostuvien ryhmittymien lobbauksen tuloksena. Lentoliskoja toki saapui paikalle sankkoina joukkoina, mutta kaiken kaikkiaan konferenssi oli alusta lähtien torso.

Varsinainen keskustelu kääntyi valitettavan pian lisääntyvään muukalaisongelmaan ja itse pääaihe jäi vähemmälle huomiolle. Lienee ollut niin, että ilmaston muuttumiselle ei uskottu voitavan tehdä mitään, jolloin näiden pohjimmiltaan varsin lyhytjännitteisten olentojen huomio kääntyi aiheeseen, johon uskottiin löytyvän helppojakin ratkaisuja. Niinpä konferenssin loppuyhteenvedossa luotiin nisäkkäiden kiintiöjärjestelmä: eräänlainen monimutkainen luokittelu sille, kuinka suuria määriä nisäkkäitä tultaisiin sallimaan millekin alueille. Kenties myös ajateltiin, että nisäkkäiden määrää rajoittamalla voitaisiin varmistaa ruuan riittävyys myös hitaasti lämpeäville sauruksille.

Konferenssin loppuhuipentumaksi suunniteltu yhteinen gaalaillallinen sai ikävän lopun lihaa syövien konferenssiedustajien syödessä lähes kaikki kasveja syövät saurukset. Tästä välikohtauksesta johtuen loppuyhteenvedossa hahmoteltu nisäkkäiden kiintiöjärjestelmä jäi tärkeimmiltä osiltaan toteuttamatta, sillä kasvissyöjien henkiin jääneillä edustajilla ei ollut gaalaillallisen tapahtumien jälkeen suurtakaan motivaatiota osallistua kiintiöjärjestelmän käyttöönottoon yhdessä lihansyöjien kanssa.

Kului jälleen muutamia tuhansia vuosia ja ongelmat ilmaston kylmenemisen sekä nisäkkäiden lisääntymisen suhteen tuntuivat yhä pahenevan. Tarpeeksi maaniteltuaan lihansyöjäsaurukset saivat lopulta kasvissyöjät suostumaan uuden ilmastosymposiumin järjestämiseen. Kaikilla oli nyt yhteinen ja vakava ongelma: tietyt röyhkeät nisäkäslajit olivat keksineet oivallisen ravinnonlähteen, saurusten munat. Usein ne kävivät munavarkaissa juurikin öisin, kun sauruksilla ei ollut kerrassaan mitään mahdollisuutta estää niitä. Kylmät yöt olivat kerta kaikkiaan liikaa vaihtolämpöisille hallitsevan luokan jäsenille. Sitäkin ahkerammin kävivät nisäkkäät, usein tuohon aikaan pienehköjä jyrsijöitä, työn touhuun öisin: se oli heidän hetkensä maailmassa, joka pitkälti halveksi ja vihasikin heitä.

Niinpä uusi konferenssi järjestettiin. Merisaurukset järjestivät nyt protestina oman ”Universaalin ilmastojamboreensa”, mutta siitä puhuttiin yleisesti varsin vähän eikä tuloksista siksi ole jäänyt mitään kerrottavaa. Sen sijaan maalla ja ilmassa asuvien saurusten konferenssissa saatiin kuin saatiinkin aikaiseksi yksi yhteinen julkilausuma: ilmaston kylmenemiselle asetettiin alaraja, maapallon keskilämpötila ei saisi pudota yli kahta tuonaikaisen mittajärjestelmän astetta. Tämä katsottiin vielä riittäväksi asiaintilaksi ja sen uskottiin pysäyttävän myös nisäkkäiden yhä hallitsemattomampi lisääntyminen ja liikuskelu. Valitettavasti gaalaillallisella lihansyöjäliskot saartoivat ja söivät jälleen lähes kaikki kasvissyöjäsaurukset ja kovalla vaivalla hankittu luottamus ryhmittymien välillä katosi kokonaan. Henkiin jääneet kasvissyöjät poistuivat konferenssipaikalta vannoen ’ennemmin vaikka ryhtyvänsä nisäkkäiden orjiksi kuin enää koskaan luottavansa lihansyöjäsauruksiin’.

Dinosaurusten muisti on kuitenkin lyhyt ja niinpä vielä kerran, ennen lopullista tuhoa, järjestettiin maailman kolmas ilmastosymposiumi, noin tuhat vuotta edellisestä. Heikentyneet olivat saurusten rivit ja huomattiin, ettei paikalla enää ollut edustajia kookkaammista sauruslajeista. Nyt puhuttiin kyvyttömyydestä sopeutua ja erityisesti isoimpien lajien kohdalla myös tietystä ylimielisyydestä, joka oli kenties johtanut useiden lajien kohdalla tapahtumaan, josta konferenssiedustajia oli kuitenkin ankarasti kielletty puhumasta: sukupuuttoon. Yhteisen rintaman luomiseksi konferenssi järjestettiin tällä kertaa merenrannalla, jotta myös vesissä elävät saurukset voisivat lähettää edustajansa paikalle. Se osoittautui kuitenkin hyödyttömäksi, sillä vesissä vielä elävien saurusten edustajat kokivat suurimmaksi ongelmaksi vesien jäähtymisen, eikä heitä saanut millään kiinnostumaan maanisäkkäiden lisääntyvästä röyhkeydestä. Riitahan siitä tuli, ja merisaurukset poistuivat paikalta toistaen rytmikkäästi iskulausettaan ’kylmä huono, lämmin hyvä’. Samaa mieltähän muutkin saurukset olivat, mutta kenties kahdesti sivuun jätetyt merisaurukset olivat etukäteen päättäneet aiheuttaa konfliktin tavalla tai toisella. Vanhan tavan mukaisesti lihansyöjäsaurukset söivät kasvissyöjät gaalaillallisen aluksi ja niin päättyi dinosaurusten aikakauden viimeinen tunnettu ilmastosymposiumi.

Written by Ossi Eskola

21.09.2013 at 20:13

Kategoria(t): Uncategorized