Absurdistan

Ich habe Pläne, grosse Pläne…

No näistä susista nyt sitten

leave a comment »

”Off through the new day’s mist I run
Out from the new day’s mist I have come
We shift
Pulsing with the earth
Company we keep
Roaming the land while you sleep”

-Metallica, Of wolf and man-

Olen jo muutamia kuukausia yrittänyt hahmottaa, mikä meneillään olevassa ja ankarasti vellovassa susikeskustelussa on oleellisinta. Ymmärrän kannan suojelijoiden näkökulmia melko hyvin, sen sijaan vaikeampaa on ollut samaistua niihin, joiden mielestä koko eläimen voisi hävittää maastamme.

Mielikuva syrjäkylällä kymmenen kilometrin koulumatkaansa talviaamun pimeässä taapertavasta tokaluokkalaisesta lienee pelkkä myytti, käsittääkseni koululaiset kuljetetaan nykyisin autolla vähänkin pidemmän matkan päästä ja syrjäkyliltä lähikoulut on jo saneerattu hiljaisiksi.

Faktat ovat kaikkien tiedossa: susi ei todistettavasti ole tappanut toistaiseksi ketään, mutta jokunen irrallaan juossut koira on jäänyt saaliiksi. Tällöin on kätevää ottaa etäisyyttä omaan vastuuseen koiran turvallisuudesta ja syyttää sutta. Tapahtumista kirjoitetuissa lehtiartikkeleissa on paistanut tietty kostomentaliteetti. Jokainen uhritonkin susikohtaaminen myös raportoidaan ja ”kohutetaan”, mikä tietenkin lisää iltapäivälehden ostajan ahdistusta. Mielestäni tämäkään ei riittävästi selitä syntynyttä meteliä, enkä myöskään usko suden poromiehille aiheuttaman hävikin oikeasti kiinnostavan kovinkaan montaa ihmistä poronhoitoalueen ulkopuolella (mikä on sinänsä valitettavaa tai ei, näkökulmasta riippuen).

Suomen Kuvalehdessä (7/2013) esitettiin ajatus Perhon susijahdista kansalaisten toivottomuuden ilmentymänä, EU-byrokratiaan ja päätöksenteon etääntymiseen kyllästyneiden kapinana. Aihe on tärkeä ja väite, vaikkei kenties täsmällisesti kattava, on kuitenkin uskottava, mutta voi susiparkaa, joka siis joutuu luovuttamaan ainutkertaisen elämänsä inhimillisten väärinymmärrysten alttarilla.

Oma kokemukseni susista rajoittuu, osittain valitettavastikin, kesyihin tai vähintään ihmiseen tottuneisiin, vankeudessa eläviin yksilöihin. Yhdysvalloissa, jossa kaikenlaiset omituisuudet ovat mahdollisia, on joillain ihmisillä nimittäin tapana hankkia lemmikeiksi susia. Se on jotenkin ”badass”, kova juttu. Usein ei mene kauaakaan, kun oloihinsa ja kumppanin puutteeseen (susi kun on ennenkaikkea laumaeläin) turhautunut hukka on muokannut takapihasta autiomaan, purrut kaikki huonekalut piloille, eikä siltikään ole koiran veroinen vahti tai suojelija, susi kun on ennenkaikkea myös erittäin arka eläin. Jotkut yrittävätkin ratkaista näitä ongelmia risteyttämällä susia koirien kanssa, usein vailla sen parempaa lopputulosta, joskus synnyttäen aggressiivisia jättiläiskoiria. Yhtä kaikki, jossain vaiheessa omistaja kyllästyy, mutta ”suurena eläinten ystävänä” ei tohdi viedä lemmikkiään lopetettavaksi. Joissain tapauksissa hän löytää netistä Wild Spirit Wolf Sanctuaryn ja ottaa yhteyttä Sanctuaryn johtajaan Leyton Cougariin. Ja jos susi on oikein onnekas, se saa loppuelämäkseen kodin WSWS:n aitauksesta.

Keväällä 2005 minulle tarjoutui mahdollisuus vapaaehtoistyöhön Uuden Meksikon osavaltiossa sijaitsevassa Sanctuaryssä, josta käytän paremman käännöksen puutteessa jatkossa nimitystä retriitti. Tuolloin minulla ei ollut erityisen tarkkaa käsitystä sudesta eläimenä ja suhteeni koiraeläimiin yleensäkin oli vielä varsin kehittymätön. Tuon vajaan kolmen kuukauden aikana alkoi kuitenkin muutos, jonka vuoksi muunmuassa koen pakottavaa tarvetta osallistua tähän kansakuntaamme ravistelevaan susikeskusteluun.

Leyton Cougarin johtama retriitti sijaitsee keskellä yhtä Yhdysvaltain harvimmin asutuista alueista, alkuperäisasukkaiden reservaattien ympäröimällä ylängöllä noin kahden ja puolen kilometrin korkeudella merenpinnasta. Maasto on kuivaa ja pölyistä, niitä alueita, joista eurooppalaisperäiset uudisasukkaat eivät olleet riittävän kiinnostuneita ja jotka näin ollen voitiin pyhittää intiaanien ja myöhemmin susien asuinpaikoiksi. Talvet ovat kylmiä ja kesät kuumia, tähtitaivas verrattoman kirkas. Monet retriittiin päätyvistä työntekijöistä ja vapaaehtoisista ovat leimallisesti jättäneet kaupunkielämän tietoisesti taakseen.

Susien määrä retriitissä vaihtelee, mutta tilaa on noin kuudellekymmenelle aitauksissa, joissa sudet elävät yleensä pareittain, joskus jopa neljän yksilön laumoissa ja joskus harvoin myös yksin, ellei sopivaa paria ole sillä hetkellä saatavilla. Kaikki sudet on steriloitu, mutta hyvin harvoin retriitissä myös syntyy pentuja, jos emo on ollut saapuessaan raskaana. Sudet eivät useinkaan ole välttämättä aivan puhtaasti susia, vaan niiden sukupuuhun on saattanut livahtaa koira jos toinenkin, mikä useimmiten jossain määrin näkyy suden käytöksessä tai ulkonäössä. Täsmällisiä tietoja ”lajipuhtaudesta” ei kuitenkaan ole saatavilla. Susien lisäksi retriitissä eli viimeksi siellä vieraillessani yksi kettu omassa ja kolme Uuden Guinean laulavaa koiraa omassa sekä sekalainen joukko kesykoiria omissa aitauksissaan. Luonteeltaan retriitin sudet ovat sekalaisesta genetiikastaan ja tottuneisuudestaan ihmisiin huolimatta yhä susia, eikä niihin tule suhtautua kuin kesyihin koiriin. Jos Romeo-kettu joutuisi jonkin huolimattoman sattuman kautta susien aitaukseen, sudet söisivät sen yhtä varmasti kuin irrallaan juoksevan kanan. Ketun makeahko tuoksu on niille vastustamaton houkutin.

Jokainen, jolla on ollut etuoikeus päästä syvempään ja luottamukselliseen suhteeseen tavanomaisen koiran kanssa tietää, että syntyneessä yhteydessä on jotain aivan erityistä. Koiralla on tarve miellyttää ihmistä ja ihmisellä puolestaan suuri halu ymmärtää koiran ajatuksenjuoksua, usein jopa käsittää jotain koiran persoonasta. Osaa ihmisistä tällainen ei tietenkään kosketa ensinkään, jotkut ovat sanonnan mukaan kissaihmisiä ja joitain eläimet eivät kiinnosta laisinkaan. Se kullekin sallittakoon, itse olen mitä suurimmassa määrin koiraeläinihminen, jos tuollainen sanakummitus tässä yhteydessä kelpaa. Kuten jo aiemmin kävi ilmi, näin ei ole ollut aina, eikä niin ollut vielä poistuessani retriitistä tuolloin vuonna 2005. Onnekkaat olosuhteet ovat sen jälkeen muokanneet minua voimakkaasti.

Palataan kuitenkin retriitin susiin. Sudellahan ei, kuten vähänkään asiaan perehtynyt henkilö tietää, ole mitään halua eikä tarvetta olla ihmisen kanssa tekemisissä. Retriitin susista osa on kuitenkin niin hyvin ihmisiin tottuneita, että ne sallivat ihmisen mennä aitaukseen, koskettaa niitä ja jopa leikkiä niiden kanssa. Osa kuitenkin, usein ne ulkoisesti kaikkein susimaisimmat yksilöt (eroja koiriin on monia, mutta minulle mieleenpainunein on rintakehän kapeus edestäpäin katsottaessa), suhtautuvat varsinkin tuntemattomiin ihmisiin suurella varauksella. Ne pysyttelevät aitauksen etäisimmällä reunalla ja tyypillisesti jolkottavat siellä aidan viertä edestakaisin, mikä ilmentää suden hermostuneisuutta. Retriitissä on myös laumoja, joiden jäsenistä yksi on muita sosiaalisempi ja voi viettää pitkän tovin ihmisen kanssa telmien, muiden seuratessa epäileväisinä hyvän matkan päässä. Lisäksi retriitissä on susia, jotka ovat arvaamattomia ja käyttäytyvät aggressiivisesti ihmistä kohtaan. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että tämä johtuu ennenkaikkea siitä poikkeamasta, joka villissä eläimessä voi syntyä sen joutuessa toistuvasti tekemisiin ihmisen kanssa. Osa susista taas on poikkeuksellisen arkoja, koska ne ovat joutuneet ihmisen pahoinpitelemiksi tai muutoin kaltoin kohtelemiksi.

Jos sinulle hyvä lukija koskaan tulee mahdollisuus vierailla Wild Spirit Wolf Sanctuaryssä, jää myös yöksi. Silloin on nimittäin mahdollista kuulla se ääni, joka niin monissa tarinoissa kirjoista elokuviin markkeeraa jotain hirveää, kuolemaa enteilevä suden ulvonta. Yksi aloittaa ja pian kaikki retriitin sudet ulvovat kaanonissa. Mutta toisin kuin tarinoissa, ulvonta ei ole verenhimoista, se ei edes kuulosta kauhealta, jossain määrin hyytävän kauniilta toki. Susihan ei ulvo jahdatessaan saalista, mutta on ymmärrettävää, että ulvonta on yhdistetty osaksi myyttiä pahasta sudesta. Kun käyn nukkumaan läheisessä mökissäni, minulle tulee susien ikiaikaista rituaalia kuunnellessani pikemminkin turvallinen olo: ne ovat vielä siellä.

Sillä entä jos ne eivät olisi? Entä jos lopulta kaikki sudet tapetaan? Ja lopulta kaikki muutkin, paitsi tuotantoeläimet? Tämä on se kysymys, johon tahtoisin perustellun vastauksen niiltä, joiden mielestä susi saa mennä.

Keskustelin hiljakkoin erään tuttavani kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä, että kaikkien susien tappaminen Suomessa olisi pieni hinta siitä, ettei tarvitsisi lukea enää yhtään Johanna Korhosen kolumnia aiheesta (HS 27.2.), eikä kuulla ihmisten valitusta susista tai vaihtoehtoisesti vetoomuksia susien oikeuksista. Mielipide oli kärjistetty, muttei luultavasti varsinaisesti vastoin tämän hyvin koulutetun tuttavani näkemystä. Se sai minut lopultakin ajattelemaan, mikä susikeskustelussa kenties on oleellisinta. Ehkä ja hyvin luultavastikin on ihmisiä, jotka pelkäävät. Ja ehkä on myös ihmisiä, jotka ovat niin turhautuneita hallituksen byrokraattisiin metkuihin, että kostavat kansalaistottelemattomuudella ja kohdistavat vihansa susiin. Mutta kuinka paljon on ihmisiä, joilla ei ole mitään kosketusta suteen ja joille susi ei lajina tai sudet yksilöinä näin ollen merkitse mitään jopa siinä määrin, että lajin voisi hävittää, varmuuden vuoksi? Onko kyseessä hiljainen enemmistö, joka lopulta ratkaisee myös suden kohtalon?

Kysymys voi tuntua liioitellulta: jokaisellahan tuntuu olevan mielipide tähän asiaan, puolesta tai vastaan. Ehkä tuttavani oli vain harvinainen poikkeus. Tai ehkä ihmisille on muodostunut mielipiteitä vastikään, kun asia on pikkuhiljaa noussut otsikoihin. Näinhän se muutoinkin on: akuutti kriisi jossainpäin maailmaa saa ihmiset hetkellisesti kiinnostumaan, oli sitten kyse kansanmurhasta tai tsunamista. Eikä voida edes olettaa, että kykenisimme ottamaan kantaa tai tekemään jotain jokaisen maailmassa vallitsevan epäkohdan poistamiseksi, koko ajan.

Ennen vuotta 2005 minä kuuluin tuohon hiljaiseen enemmistöön, minulla ei ollut sudesta mitään erityistä mielipidettä.  Retriitissä viettämieni kuukausien jälkeen näkemykseni alkoi pikkuhiljaa muuttua, luonnolle ja villeille eläimille alkoi muodostua itseisarvo. Tarkoitan tällä sitä, että aiemmin ihailin villieläimiä niiden ominaisuuksien vuoksi tai sen kautta, mitä ne kuvitelmissani edustivat, kun taas nykyään iloitsen niiden olemassaolosta sellaisina kuin ne ovat ja pelkästään sen vuoksi, että ne saavat elää. Olin alunperin liittynyt retriitin vapaaehtoiseksi tarkoituksenani jäsennellä omaa elämääni. En kuitenkaan ollut arvannut muuttuvani tuolloin alkaneen prosessin myötä niin ratkaisevasti susien ja samalla muiden villieläinten ystäväksi. Löysin itseni tavalla, jota en olisi millään etukäteen aavistanut.

Pohjimmiltaan kyse oli erilaisuuden kohtaamisesta. Susi ja ihminen ovat toisilleen vieraita, mutta kuitenkin lähempänä toisiaan kuin kenties aavistammekaan. Susi saattaa jopa olla villeistä eläimistä se, jonka kanssa ihmisten on yksilötasolla kaikkein helpointa luoda hetkellinen lajien välisen kuilun ylittävä yhteys. (Ei ole sattumaa, että koirat ovat aikanaan kesyyntyneet susista ihmisen parhaiksi ystäviksi, kuten sanotaan.) Mielestäni lähestymme nyt koko suomalaisen susikeskustelun ydintä. Me voimme päättää tuhota sudet ja lakata miettimästä asiaa sen enempää. Tai voimme hengähtää hetken, jättää roskamedian kiihotusyritykset omaan arvoonsa ja alkaa pohtia keinoja, joilla oppisimme näkemään susissa niiden itseisarvon. Se voisi antaa uutta perspektiiviä myös muihin yhteiskunnan tämän hetken polttaviin puheenaiheisiin, sillä erilaisuuden kohtaaminen yleensä helpottuu, mitä useammin sitä tapahtuu, ensimmäinen kerta on tässäkin vaikein. Voidaankin ajatella, että nyt vellova susikeskustelu peilaa yhteiskuntamme tilaa Suomen Kuvalehdessä esitettyjä ajatuksiakin syvemmältä ja valintamme tulevat osoittamaan suunnan, johon olemme matkalla.

Written by Ossi Eskola

16.04.2013 at 21:30

Kategoria(t): Uncategorized

”Ryhmä jääkiipeilijöitä, matkalla jossain Pohjois-Suomessa, ottakaa välittömästi yhteyttä viranomaisiin.”

with 2 comments

Road trippin’ with my two favorite allies
Fully loaded we got snacks and supplies
It’s time to leave this town
It’s time to steal away
Let’s go get lost
Anywhere in the U.S.A.

Let’s go get lost
Let’s go get lost

 -Red Hot Chili Peppers, Road trippin’-

Helsinki-Rovaniemi all night long

Adventure Partnersin matkailuauto syöksyy yön pimeyteen Suomen tylsimmälle maantienpätkälle Jyväskylästä Ouluun. Takana on jo nelisen tuntia ajoa, edesssä tuplasti sen verran, ensimmäisenä kohteenamme Rovaniemi. Transitin päälle rakennettu aerodynaaminen kirous nielee dieseliä logaritmisella asteikolla suhteessa nopeuden kasvuun, joten tahtimme on rauhallinen. Istun ohjaajan paikalla tukenani Pasi, joka on tempaissut ensimmäisen pätkän Helsingistä Jyväskylään. Muut nukkuvat turvallisuudestaan välittämättä takaosan sängyillä, Kärkkäisen veljekset Olli ja Akseli sikeiten. Olen odottanut tätä matkaa kasvavan innon vallassa, sillä haluan hetkeksi eroon Kyproksen pankkikriisistä, jääkiekon play-offeista, hevoslihaskandaalista ja kaikista muista höttöuutisista, joita mediakoneisto syöttää päivästä toiseen.

Aamuneljältä saavumme Rovaniemelle, pakkanen huitelee kolmessakympissä. Pudotamme Kärkkäiset isoveljensä Juhon luo ja jatkamme Jopon vanhempien kotiin, viikonlopuksi tyhjilleen jääneeseen omakotitaloon. Asetumme Pasin kanssa vanhempien parisänkyyn, aikaa nukkua on vain kolmisen tuntia.

Jossain vaiheessa yötä herään ja huomaan, että Pasi on hävinnyt makuupusseineen jonnekin. Sekavan väsyneessä tilassa muistan ajatella vain, että hyvä näin, parisänky on nyt kokonaan minun. Myöhemmin käy ilmi, että olen ”hapottanut” Pasin takaisin kylmään matkailuautoon kuorsaamalla. Kuulemma miltei heti käytyämme sänkyyn. Oma muistikuvani alkuyön tapahtumista jää pysyvästi eriäväksi. Taitettu matka ja kulunut yö tulevat olemaan seuraavien päivien kumuloituvan väsymyksen ja sitä seuraavan reaalielämästä irtaantumisen alkulähde.

(Tarina jättää tässä vaiheessa nimeämättä ne retkikuntamme jäsenet, joiden yöllinen ”ostosmatka” läheisen Siwan roskikselle tuottaa heille hulppeat määrät kanaa, metwurstia ja muita elintarvikkeita. Yleisesti teko aiheuttaa tavanomaisempaan elämään tottuneiden retkikuntalaisten joukossa suurta kunnioitusta.)

Suuntaamme seuraavaksi lentokentälle, josta tarkoituksena on poimia lisää porukkaa kyytiin. Huhujen mukaan aamulennolla saapuu myös tytsyjä, eli naisjääkiipeilijöitä, yleisesti ottaen harvinaisia ilmiöitä. Sataprosenttisesti miehistä koostuvassa autokunnassamme on jo matkan aikana spekuloitu kiivaasti, käsitelty kaikki Salmisaaren haavekuvat ja esitetty kainoja toiveita: keitä ovat nuo neidot, joita nyt odotamme?

Lopulta väkeä alkaa valua: lääketieteen uraohjus J. Kärkkäinen, hakkuhuukkailuskabojen dynamo JP Vuolijoki ja Markku ”Mesenaatti” Mellanen. Sekä kaunottaret. Retkikunnan tunnelma kääntyy aamuväsymyksestä huolimatta nousujohteiseksi sukupuolijakauman normalisoituessa. Kohonneissa fiiliksissä matka jatkuu kohti Autin kylää ja Arctic Fantasyn majoituspalveluja. Matkalla vastaan ajaa ambulanssi. Joku on kenties ottanut pannut Ruskealla virralla? Erkka? Mutta ei, Auttiin päästessämme käy ilmi, että Eetu, Juha, Erkka ja Saara odottelevat yhä pakkasen heltymistä ja tapahtuman pääjärjestäjä Sampsa Aronen testailee pihamaalla moottorikelkkaa veljensä kanssa. Pudotamme Annen kyydistä ja jatkamme kohti Korouomaa.

It’s not the destination, it’s not the journey. It’s not even what you do out there. It’s really who you are with.

Voisin kertoa niistä päivistä, jolloin kiipesimme usean köysistön voimin Ruskeaa virtaa ylös. Voisin kertoa, kuinka Eetu kiipesi toinen toistaan hienompia mixtalinjoja Ruskean oikealla puolella tai kuinka viiden henkilön lumikenkävaellus Sudenhampaalle päättyi menestykseen. Voisin mainita kiivenneeni kenties elämäni hienoimman köydenpituuden, yhtenäisen jäälinjan heti Ruskean pääuomasta oikealle. Mutta mieluummin kerron muutamalla sanalla miehestä nimeltä Peyman Taymaz.

Olin kuullut Kärkkäisen veljeksiltä huhuja Peymanista, Rovaniemellä asuvasta azerista ja joogaohjaajasta, jolla on suomalainen vaimo. Odotukseni ovat luonnollisesti melko korkealla, kun lopulta tapaan hänet Autissa. Ensimmäisenä iltana minulla ei ole tilaisuutta jutella hänen kanssaan paljoakaan, mutta toisena kiipeilypäivänä otan hänet milteipä säälistä kakkostelemaan Ruskeaa virtaa, mies kun on kärsivällisesti odotellut putoksen juurella neljä tuntia, että pääsisi vähän kiipeämään. Jääkiipeilykokemusta hänellä ei ole juuri minkään vertaa, eikä puoliköysillä varmistaminenkaan ole kovin tuttua.

Jokainen lienee joskus tavannut henkilön, joka on miltei koko ajan iloisella tuulella. Henkilön, jonka nauru raikaa jostain päin vähän väliä, jolla ei näyttäisi olevan minkäänlaisia huolia. Useimmiten tämä henkilö ei ole suomalainen. En tiedä, minkälaisen lapsuuden ja nuoruuden Peyman on saanut viettää Azerbaidzanissa ja isänsä kanssa maailmaa kiertäessään, mutta hän on henkilönä juuri tällainen. Hän räjähtää nauruun milloin mistäkin, puhuu ihaillen Lapin luonnosta, hämmästelee suomalaista susivihaa, kuvailee kodikseen koko maailman ja kutsuu minut joskus Intiaan surffaamaan, vaikka olemme todella tunteneet vain muutamia tunteja, enkä minä tietenkään osaa surffata. Ruskean virran kakkosteltuaan Peyman kiroaa ”never again”, mutta höystää puhettaan rönsyvillä naurunremakoilla.

Saan Peymanilta kyydin takaisin Auttiin ja tarjoamme kohteliaasti toisillemme eväitä. Peyman tarjoaa pähkinöitä ja rusinoita, otan muutaman rusinan. Tarjoan pullaa, mutta Peyman kieltäytyy valkoisen sokerin vuoksi ja kaivaa autonsa keskikonsolista puoliksi syödyn gingseng-juuren ja nakertaa siitä muutaman palan. Auttaa kuulemma torjumaan flunssaa. Ainutkertaista. Tuon automatkan aikana kuvittelen toisenlaista maailmaa, jossa ruoka dyykataan, kaikesta iloitaan, eikä ketään kiinnosta Jyrki Kataisen mantra, ”tilanne on äärimmäisen vaarallinen”.

Peyman ei suinkaan ole ainoa huikea persoona, johon matkan aikana tutustun joko ensimmäistä kertaa tai aiempaa paremmin. Lauantain juhlaillalliselle saapuu Rollon mixtamaagikko Tapio Alhonsuo, jonka kanssa jaamme myöhemmin näkemyksiä tanssista, kirjoittamisesta ja kiipeilystä. Jo edellisenä iltana Eetu on pitänyt hienon esityksensä Freeriderista ja yleisöä varmasti elähdyttää Eetun ilmiselvä into esiintyä. Hänelle olisi kenties tilausta puhujana isommissakin ympyröissä. Lisäksi jää mainitsematta useita hilpeitä kohtauksia, joista eivät vähimpinä kertomukset Kärkkäisten veljesten edesottamuksista (heitä on yhteensä paikalla neljä, joten tarinoita riittää). Valitettavasti kovasti odotettu Saku Korosuon jääkiipeilyklinikka jää pitämättä, herran auton jälleen kerran kosahdettua jonnekin Ruotsin puolelle.

Viikonlopun sosiaalinen experimentti huipentuu Autin tienristeyksen karaokebaariin, jossa tosin karaokeisäntä laulaa itse enemmän kappaleita kuin esiintyjät yhteensä ja usein vielä esiintyjien päälle omalla mikillään. Porukastamme Sanna on laulajana omaa luokkaansa, mutta erityismaininnan saa myös Josefine, joka antautuu tanssiin paikallisen isännän, valehtelematta 130-kiloisen jättiläisvatsan kanssa, isännän vaimon hoilatessa ukolleen serenadia. Paikallisia tietysti ihmetyttää myös Peymanin ulkomaalainen olemus ja minä puolestani mietin, miten Peymanin posiviisuutta voisi levittää tässä maassa ja myös maanosassa, jonka nurkilla fasistiset tendenssit jo nostavat aggressiivista päätään.

Kaiken kaikkiaan Korouoman jääkiipeilytapahtuman keskeisimmäksi anniksi jäävät kokemukset hyvästä porukasta, vaikka kyllähän siellä jotain kiivettiinkin, loistavassa kelissäkin vielä. Jäämme odottamaan tapahtumalle jatkoa tulevina vuosina.

Posio-Helsinki all night long

Paluumatkammekin alkaa maanantaina illan jo hämärtäessä. Tehtävämme oli odottaa, että Joel saa hoidettua neljän israelilaisturistin (kaikki naisia) jääkiipeilytyksen, jonka jälkeen kannamme heidän kiipeilyvarusteensa matkailuauton kyytiin, Joelin ja Elisan jäädessä Korolle kiipeilemään. Tavanomaiset spekulaatiot on tässäkin tilanteessa käyty: jos ovat viehättäviä, apuohjaajia kyllä löytyy. Todellisuus on tällä kertaa karu jopa absurdilla tavalla: kaikki neljä ovat jonkin sortin vanhainkodin asukkeja ja lisäksi kehollisesti massiivisia. Käy niin, että Joelin tehtäväksi jää varmistaa köydellä naisten eteneminen Mammuttiputouksen juurelle, kypärien tullessa tarpeeseen naisten kaatuillessa rinnettä ylös noustessaan. On sanomattakin selvää, ettei jääkiipeilystä tarvitse edes haaveilla, mutta alkuperäinen aikataulu venähtää siitä huolimatta.

Tässä vaiheessa sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä neljän päivän intensiivisen kiipeilyn, sosialisoinnin, saunomisen, aterioinnin ja nauramisen jälkeen en oikeastaan enää muistakaan, mihin olen palaamassa ja miksi. En ole viettänyt sekuntiakaan internetissä, katsonut sitäkään vertaa televisiota tai lukenut ainoatakaan uutisotsikkoa yli neljään päivään. Anthony Kiedisiä seuraillen: olen kadonnut, jonnekin vapaammalle alueelle, kauas etelän järjestelmällisistä liikennevaloista, kauas nyky-yhteiskunnan lokeroidusta elämänmuodosta. Toki vain hetkeksi, mutta täysipainoisesti.

Koro2013

 Osa porukastamme. Kuva: Markku Mellanen.

Written by Ossi Eskola

22.03.2013 at 16:31

Kategoria(t): Uncategorized

Troijan hevonen

leave a comment »

Sauli Niinistö tuli, Helsingin Sanomien toimittajan Marko Junkkarin mukaan tosin vahingossa, rakentaneeksi troijan hevosen, jonka sisällä talouselämän johtajat, korkeat virkamiehet ja palkansaajajärjestöjen edustajat kuiskivat alentavansa palkkojaan, ”jos muutkin niin tekevät”. Nuo muut, eli keskivertopalkansaajat, ihmettelevät heille annettua lahjahevosta palkka-alen pelossa. ”Olisiko parempi vain hipihiljaa työntää hevonen takaisin portin ulkopuolelle?” he supisevat.

[Jopa Suomen parhaiten palkattu virkamies, Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen (ansiotulot 270 000€ vuonna 2011, valittu virkaan poliittisin perustein ja käytännössä ilman vastaehdokkaita),  on nöyrtynyt toteamaan, että hänen palkkansa korotukset on toistaiseksi jäädytetty, ”kunnes ne ylittävät viiden prosentin rajan”, mitä tuo sitten ikinä tarkoittaakaan.]

Takaisin Niinistöön. En aivan usko Junkkarin ajatukseen siitä, ettei Niinistö olisi kyennyt arvioimaan jalomielisen eleensä vaikutuksia näinä aikoina, kun palkkojen alentamisesta puhutaan jatkuvasti. Pikemminkin voisin uskoa, että populismiin aika ajoin sortuva Niinistö on nimenomaan ajoittanut eleensä huomioarvonsa maksimoidakseen. Sillä onhan se helvetin tylsää, ettei presidentillä ole enää mitään virkaa. Kansansuosion vuodet ovat takanapäin, sosiaalidemokraattien hegemoniaan kyllästyneet saivat vaalipäivänä odottamansa ja nyt jäljellä ovat vain kuuden vuoden kuuliaisuus ja Mäntyniemen hiljaisuudessa valintojensa motiiveja (kenties) miettivä lapsivaimo, jota kaikki pitävät sieluttomana hissukkana.

Voisi toki luulla, että kaiken jo saavuttanut Niinistö olisi moisen pikkusieluisuuden yläpuolella, mutta onkohan sittenkään? Ennen muuntautumistaan työläisten presidentiksi ja pienen ihmisen edustajaksi Niinistö tunnettiin Kokoomuksen sisällä henkilönä, joka ei tupakkapaikalla kaihtanut ilkeääkään sanailua niistä, joita ei arvostanut. Oman elämän ankarat kokemukset ovat kenties kasvattaneet, mutta poistuuko egoismi ihmisestä koskaan?

Vaan olisipa sittenkin yksi seikka, johon tarttumalla Niinistö nousisi suurten johtajien hyvin pieneen joukkoon ja saisi jopa minun arvostukseni: hän voisi aloittaa keskustelun presidentin viran lakkauttamisesta. Osa meistä suomalaisista hämmästelee aika ajoin tiettyjen maiden monarkioita, jolta itse olemme säästyneet lähinnä maailmanhistorian oikusta. Mutta nyt meillä on presidentti, jonka rooli on käytännössä ainoastaan seremoniallinen ja toisaalta ulkopolitiikkaa hankaloittava. Niinistö voisi osoittaa todellista moraalista selkärankaansa tarttumalla tähän epäkohtaan. Ehkä se saisi myös yllä mainitun Erkki Liikasen miettimään roolinsa tarpeellisuutta, nyt kun Suomen markkaakaan ei enää ole… ollut yli kymmeneen vuoteen.

Bonuksena tämä: lakkautuksen jälkeen presidentinlinnasta voitaisiin tehdä Suomen itsenäisyyden ajan museo, jossa järjestettäisiin tanssiaiset aina itsenäisyyspäivisin. Vieraat voitaisiin valita joko kokonaan tai osittain arpomalla tai sitten osittain myös meriittien perusteella. Joka tapauksessa niin, ettei vieraaksi voisi päästä kuin kerran elämässään. Siinä riittäisi iltapäivälehdillekin kirjoitettavaa kun odoteltaisiin, ketkä kunakin vuonna linnaan pääsevät ja onko joukossa julkkiksia.

Written by Ossi Eskola

04.01.2013 at 15:39

Kategoria(t): Uncategorized

It came from outer space

with 6 comments

Olympiastadionin pohjoiskaarteen nurkassa sijaitseva Suomen Alppikerhon aikoinaan varustama kiipeilyseinä on viime vuosina noussut uuteen kukoistukseensa dry toolingin tai suomalaisittain draikkauksen ja ylipäänsäkin mixed-kiipeilyn eli mikstan (luonnossa kiipeilyä jää-, lumi- ja kivipinnoilla) muodostuessa omiksi kiipeilylajeikseen. Marraskuun viimeisenä lauantaina seinällä järjestettiin Suomen tiettävästi ensimmäiset draikkauskisat. Olin paikalla todistamassa tätä historiallista tapahtumaa.

 ——-

Saavun paikalla intoa täynnä: vihdoinkin kiipeilykisat, joihin minäkin kehtaan osallistua! Edellisen kerran kisasin Kinkkubouldereissa vuonna 2004, jolloin nuori lupaus nimeltään Nalle Hukkataival järjesti melkoisen näytöksen, flässäten finaalireiteistä kaikki paitsi yhden, seuraavaksi parhaiden puolestaan topatessa kuudesta finaalireitistä muistaakseni yhden.

Olemme kiipeilyparini kanssa paikalla ensimmäisten joukossa, mutta pian porukkaa alkaa valua porteista tänne hieman kolkkoon betoniseen tilaan, ihmettelemään kisajärjestelyitä, mm. hakkujen putoamisen varalle varmistajien suojaksi viritettyä verkkoa, dj-kopiksi ripustettua portaledgeä sekä silloin tällöin paikalle pyrähtävää kameralla varustettua minihelikopteria, jota joku heppu ohjailee varsin taitavasti. Porukka on pääosin tuttua tai vähintään osastoa ”ollaan nähty putouksilla”, jää- ja mikstakiipeily ovat kuitenkin vielä aika pienen piirin harrasteita. Yksi kisan tunnetuimmista osallistujista, varmasti ennakkosuosikin viittaa kantava Rollomixed-blogin kirjoittaja Tapio Alhonsuo on saapunut paikalle Rovaniemeltä yöjunalla, lisäksi läsnä on muutamia osallistujia ainakin Jyväskylästä. Jostain kumman syystä olen kuvitellut Alhonsuon nyt kohtaamaani henkilöä lyhyemmäksi. Eikös sitä sanota, että ”stars are always short”? Ainakin sanonta pätee kiipeilyyn jossain määrin, siinä missä Hollywood-näyttelijöihinkin.

Viisituntiset karsinnat alkavat varttia yli kymmenen ja olen ensimmäisten joukossa seinällä. Karsintareittejä on kuusi, joista valitsen helpohkon pystyosuuden perusteella mustista puupalikoista koostuvan. Seinähän on ensimmäiset noin kymmenen metriä pystysuora, jonka jälkeen se muuttuu jyrkästi negatiiviseksi, käytännössä kiivetään stadionin katsomorivien alapuolta ja koska stadion on aikanaan rakennettu varsin laakeaksi, ”nega” on todella negaa. Pystyosuudella kiipeily tapahtuu yläköydessä, negalla vaihdetaan lennosta liidiin. Yllätän itseni etenemällä negaa ensimmäiselle pultille ja klippaan menestyksekkäästi. Viisi pistettä kasassa, mutta ylemmäs en pääse. Hyvä avaus kuitenkin. Kiipeilyparini pääsee samaan kohtaan ja annamme välillä vuoroa muille. Draikkaus on raskasta ja pitkät palautusajat tervetulleita.

Omien suoritusten lomassa onkin aikaa seurailla muiden touhuja. Kovat kundit alkavat erottua. Alhonsuo kiipeää karsintareittejä eleettömän varmasti, joillekin nega aiheuttaa puuskutusta ja mitä erikoisimpia tekniikoita nähdään, mm. erään kiipeilijän kyynärtaivelevot hakun kahvassa. Itse yritän vuorollani käyttää reitin viertä kulkevaa vesiputkea jalkajammiin, mutta se kielletään heti. Kyseisellä reitillä teenkin huonoimman suoritukseni, vain kaksi pistettä. Negalla vuorottelevat Alhonsuon lisäksi ainakin Adrian ”Walesin Tiikeri” Pollard, Jyväskylän ihme Esko Hautanen, englantilainen voimapesä Matt Watkins sekä muutama muukin. Ja sitten Aholan Antti. Tähän kohtaan otetaan lyhyt hämmästely. Antti, joka on monille tuttu Salmarin työntekijänä, on nimittäin kiivennyt hakuilla ennen tätä kisaa noin neljä kertaa. Vain muutama viikko sitten juttelin hänen kanssaan ja kysyin, kiinnostaako jääkiipeily. Antti sanoi kokeilleensa kerran, mutta oli ollut vähän sitä mieltä, ettei se ole kovin vaikeaa. Nyt hän on kuitenkin täällä ja etenee vakuuttavasti kohti finaalia.

Kiipeilykisoissa on yleensä mukava ja kannustava tunnelma ja niin on varsinkin nyt. Karsintojen lähetessä loppuaan Markku Mellanen, jota voidaan jo hyvällä syyllä pitää jonkin sortin jääkiipeilyn mesenaattina Suomessa, keittelee osallistujille ja katsojille hernekeittoa sekä paistaa kaasugrillissä makkaraa. Adventure Partnersin matkailuauto on parkkeerattu kisa-alueen välittömään läheisyyteen ja ihmettelen, mitä kaikkea Markku sieltä vielä kenties taikookaan. Ainakin auto toimii finaaleissa kisaajien eristystilana. Karsinnojen päättyessä selviää, että finaaleihin selviää vielä yllä mainittujen Alhonsuon, Pollardin, Aholan, Watkinsin ja Hautalan lisäksi Mikko Vartiainen. Muutama varsin hyvin kiivennyt jää ulkopuolelle, itse saan tyytyä kukistamaan yhdellä pisteellä erään hiljattain seinäkiipeilyn SM-kisoissa hyvin menestyneen naiskiipeilijän, joka kiipesi karsinnoissa hakuilla elämänsä ensimmäistä kertaa. Sekin pitää taltioida muistoksi, sillä karsintojen edetessä kyseinen kiipeilijä osoittaa jo otteiden merkittävää paranemista ja ensi kerralla en olisi yhtä onnekas.

Finaaleita varten kisojen pääorganisaattori JP Vuolijoki rakentaa reitin, joka koukkaa negan alkaessa reilut puoli metriä leveän kannatinpalkin alle, siirtyy sitten palkin sivua pitkin keskelle tuota väärinpäin nojaavaa portaikkoa ja jatkaa sitten vielä pitkän matkaa negaa pitkin toppiin. Katsojista suurin osa nousee ylemmälle tasanteelle, josta näkymät reitille ovat kerrassaan mainiot.

Ensimmäisenä finalistina köyteen kiinnittyy Mikko Vartiainen. Hän on finalisteista ehkä lyhyin ja alun herkkä kurottelu vaikuttaa jo hieman vaikealta ja pian Mikko on poissa pelistä, jopa hieman valitettavan nopeasti. Mikon jälkeen kehiin astuu Matt Watkins, joka on taistellut itsensä finaaliin nähtävästi silkalla puristuksella, siinä määrin ovat hänen karsintasuorituksensa muistuttaneet pelkkien maksimimuuvien jatkuvaa toistoa. Mattin kiipeilyä seuratessa yleisölle alkaa avautua reitin luonne: yläköysiosuuden lopussa, siirryttäessä kannatinpalkin alle, on selvä kruksi, mahdottoman näköinen kurotus erittäin hyvästä otteesta toiseen. Finalisteista ainoana Matt keksii kurottaa hakkunsa palkin toiselle puolelle ja raivoaa itsensä layback-tekniikalla ylös, nippanappa päästen seuraavaan hyvään otteeseen. Pian seuraa kuitenkin putoaminen, voimat lienevät yksinkertaisesti lopussa. Yleisössä alkavat tässä vaiheessa kämmenet hikoilla yhdellä jos toisellakin.

Seuraava kilpailija, Rollon blogimestari Tapio Alhonsuo tarjoaakin sitten yleisölle nähtävää koko rahan edestä. Kruksikohtaan jälleen melko eleettömästi, mutta mitäpäs sitten? Kurotus näyttää ulottuvalle Alhonsuollekin mahdottomalta ja koska finaali kisataan on-sight-metodilla, Alhonsuo ei ole nähnyt Mattin suoritusta. Tästä seuraa sitten useita eri kokeiluja ja aina paluu parhaaseen mahdolliseen lepoasentoon. Uudestaan. Ja uudestaan. Ei yllä, ei sitten millään. Aina tuntuu jäävän ainakin kymmenen senttiä vajaaksi. Hyvän otteen alla on pieni ote, johon yltäisi, mutta siinäpä ei pysykään. Yleisö huokailee ja myötäelää. Välillä hakku lipsahtaa, kokenut Alhonsuo ei hermoile. Toinen hakku pitää kuitenkin. Ylös. Takaisin alas. Aika kuluu, Alhonsuon kestävyys vaikuttaa loputtomalta. Vilkaisen sattumalta ajanottajan kelloa. Yli kahdeksan minuuttia! Miten tämä on edes mahdollista?

Mieleeni alkaa hiipiä erilaisia ajatuksia. Ensimmäinen: tämä laji on inhimillisesti katsoen kiellettävä, koska se on kidutusta. Tuo mies selvästikin kärsii, muttei voi luovuttaa. Toinen: finalistit ovat todennäköisesti mutantteja, ihminen ei tuohon pystyisi. Luulen, että suuri osa yleisöstä jakaa näitä tuntemuksia kanssani. Sitten: kisojen ensimmäinen figure-of-four! Suuri mestari tekee liikkeitä, joihin en itse pystyisi edes avaruusaluksen painottomassa tilassa. Mutta ei yllä vieläkään! Ja purkaa figuren, palaa lepoon. Sitten uusi figure, ehkä vähän paremmin muotoiltu, ja nyt yltää! Uskomatonta, yleisö kohahtelee. Ensimmäiset kolme klippiä tehdään katosta roikkuvaan köysirataan. Hieman hankalaa, mutta Alhonsuo klippaa ja jatkaa. Hän on kuitenkin edelleen suoraan palkin alla ja muuvit ovat hankalia. Lopulta voimat eivät enää riitä ja mies putoaa, tehtyään vielä kertaalleen figure-of-jonkin, oma motorinen hahmotuskykyni ei riitä edes katsoessa.

Nyt esiin astuu Walesin Tiikeri Adrian ”Sexbomb” Pollard, tunnetaan myös Eetuna. Hän on kilpailijoista Alhonsuon lisäksi selvästi ulottuvin ja alku menee sujuvasti, mutta kruksi saa hänetkin hämilleen. Seuraa samanlainen näytelmä kurotuksia, paluuta, pohdintaa ja uusia yrityksiä. Yleisö pelkää koko ajan: toivottavasti hakut eivät lipsahda vahingossa. Eetu tunnetaan varsinkin kestävyydestään, mutta täytyy tuon silti olla tuskallista. Hän lähtee ratkomaan ongelmaa hieman eri tavalla, mantteloimalla alemmasta hyvästä otteesta, nojaten palkkiin ja – lopulta hän yltää ja saa raikuvia suosionosoituksia. Ohikulkijoista tämä vaikuttaisi varmasti hyvin oudolta, keskellä karua ja pimeää Stadikkaa. Jatko on kuitenkin edelleen tiukka, varsinkin seuraava veto hyvästä otteesta pieneen palkin sivulle. En muista tarkkaan, mutta Eetukin taitaa tehdä figuren tässä kohtaa ja etenee yhä, ylettyen pitkään puulistaan, joka vaikuttaa hyvältä otteelta. Eetu on johdossa! Sitten klippi, onkohan se toinen köysiradassa, mutta se osoittautuukin vaikeaksi toteuttaa. Yleisö ei pysty hengittämäänkään. Eetu yrittää klippiä, mutta epäonnistuu. Nytkö se putoaa? Staminan valan vannonut mies kuitenkin roikkuu yhä ja yrittää klippiä uudestaan. Ja putoaa yrittäessään! Jättiläispannut, vauhti pysähtyy vasta turvaverkon kohdilla, reilun kahden metrin päässä maasta, hakku tulee perässä. Varmistaja JP singahtaa saman verran seinää ylöspäin putouksen voimasta. Suoritus on ohi, mutta Eetu on nyt kärkipaikalla, vain kaksi kisaajaa jäljellä.

Heistä ensimmäisenä vuoroon tulee Esko Hautanen. Katsojia epäilyttää, sillä Esko on selvästi kahta edellistä lyhyempi. Yltääkö? Karsinnoissa vahvasti esiintynyt Esko nousee alun lupaavasti ja jää hänkin kruksiin ihmettelemään. Kurotus, ei yllä, paluu. Sama tanssi, monta kertaa. ”Eihän tää voi mennä!” hän valittaa. Yleisö nauraa hermostunutta naurua, jännittää. Esko lähtee samalle tielle kuin Eetu, manttelointi alemmasta otteesta. Käytännössä vasemman käden hakkua siis vedetään voimakkaasti ulospäin ja jaloilla pyritään nostamaan keho mahdollisimman ylös. Silti jää kiusallisen lyhyeksi. Sitten, deadpoint! Yltää, ei pysy! Mutta ei myöskään putoa! Mutanttien sarjassa normisuoritus. Lepoa, aika kuluu. Uusi yritys, pysyy! Ei meinaa saada alempaa hakkua mukaan, lopulta saa. Mutta, kohta voimat ovat lopussa. Alkaa näyttää siltä, ettei finalisteista kukaan pääse varsinaiseen kattoon tyylittelemään. Esko putoaa, toinen hakku jää otteeseen kiinni. JP joutuu kiipeämään ylös jälleen kerran ja irrottamaan hakun.

Lopulta on finalisteista viimeinen vuorossa, kaikki karsintareitit topannut Antti. Antti on niin kovin lyhyt hänkin, ei voi millään yltää. Näinkö Eetu nappaa voiton? Yleisön hämmästellessä Antti taituroi alkuosan helposti. Hakun hän asettaa lähes huolimattoman näköisesti otteelta toiselle. Yleisö ei voi hyväksyä: eihän noin voi kiivetä! Pitää aina kokeilla hakun pitävyyttä, siirtää jalkoja varovasti, koko ajan odottaen putoavansa. Lopulta joku lausuu sen ääneen: se ei kokemattomuuttaan ymmärrä pelätä. Mitään. Antti saapuu kruksiin, toteaa tilanteen, mantteloi ja… ylittää kruksin hel-pos-ti. Yleisö on jo lopullisessa epäuskon tilassa. Tämä kundi kiipeää siis hakuilla neljättä kertaa. Hyvästä otteesta veto seuraavaan, vähän huonompaan, molemmat hakut siihen. Toinen hakku lipsahtaa! Varmasti se on nyt siinä? Mutta ei, siinä se roikkuu kaikkien meidän edessä, yksi hakku ehkä sentin verran otteessa kiinni, koko muu jätkä irti seinästä. Tätä se kokemattomuus teettää. Jäätävä on sanana niin kulunut, mutta Antin seuraavat toimet ovat juuri sitä. Hakku takaisin otteelle, jalat molemmin puolin palkkia ratsastusasentoon ja siinä hän sitten ratsastaa negatiivista palkkia kaikkien meidän edessä ylöspäin, lukottaen ja jäämme ihmettelemään, miksi mekin emme nouse ilmaan, jos painovoima on kerran kumottu. Seuraavaksi, vaikea veto ja mitäpä tekee Antti? No jos vaikka figure-of-fourin, ikäänkuin ei olisi jo nähty riittävästi. Liekö ensimmäistä kertaa elämässään? Sitten vielä varvashuukki ja kurotus siihen pitkään listaan ja hallittu klippi. Vielä yksi muuvi seuraavaan otteeseen ja Antti taitaa jo tietää, että voitto on siinä. Ainakin hän putoaa ja kisat ovat ohi.

Euforiani sekaan hiipii vielä yksi ajatus: jos muut finalistit olivat mutantteja, tuon nuoren ja pohjattoman mukavan voittajan osalta joudumme luopumaan persoonapronominin ”hän” käyttämisestä. Antin kohdalla on perusteltua käyttää sanaa ”se”, sillä Antti on luultavasti saapunut luoksemme jostain kaukaa ulkoavaruudesta.

PS. Jos kaikki tapahtumat finaalissa eivät menneet juuri kuten yllä on kuvattu, niin syy on B-finaaleista alkanut muistikuvien hämärtyminen.

Tapio Alhonsuo finaalireitillä. Kuva: Johannes Kärkkäinen

Written by Ossi Eskola

26.11.2012 at 22:24

Kategoria(t): Uncategorized

Tältä se nyt tuntuu

leave a comment »

Jätin romaanikäsikirjoituksen kustantajalle viikko sitten. En kustantajalle, joka varmasti julkaisee kirjan, vaan kustantajalle, joka saattaisi julkaista sen. Kyseessähän on esikoisromaaniyritelmä, joten mikään ei ole varmaa.

Käsikirjoituksesta tuli kuitenkin hyvä. Itse asiassa välillä epäilen, että luvassa on ainutlaatuinen nerouden ilmentymä. Kahden vuoden työ siis kannatti. Kun nyt ajattelen tekstiäni, se näyttäytyy minulle sileänä ja virheettömänä kuin Avaruusseikkailu 2001:n monoliitti. Kaikki on tarkkaan harkittua, kielen päällä koeteltua ja rytmi, se pitää lukijan otteessaan alusta loppuun.

Muistin kuitenkin juuri, että yhdessä kohtaa sanoin jotain sellaista, joka vie tekstiä väärään suuntaan. Kummallista, etten huomannut sitä niinä kymmeninä kertoina, jolloin editori kiisi kyseisen kohdan yli. Minun on oikein pakko vielä vilkaista, mikä siinä meni vikaan. Avaan tulostepinkan varovasti.

Outoa. Olin unohtanut, että suurin osa tekstistä on kirjoitettu käsin, osa selvästi myös vasemmalla kädellä. Ja jotkut sivut ilmeisesti silmät kiinni. Poskiani kuumottaa ja vatsaan on ilmestynyt epämiellyttävä paine. Olisi ehkä ollut parasta kirjoittaa teksti puhtaaksi ennen lähettämistä. Onneksi sisältö on siinä määrin laadukasta, ettei kustantaja voi tämän pienen unohduksen takia käsikirjoitustani sivuuttaa.

Katsotaanpa. Tuossa kyseisessä kohdassa päähenkilöstä paljastuu jotain, minkä olisi voinut jättää kertomatta. Selaan sivuja ja lopulta löydän ajattelemani katkelman. Mutta eihän tässä lue päähenkilöstä mitään! Jotain höpinää sokerin kemiallisesta kaavasta. Palasokerin vieläpä! Selaan sivuja edestakaisin: ei ainuttakaan merkintää päähenkilöstäni. Olen näköjään kerta kaikkiaan unohtanut tarinastani päähenkilön! Sivuhenkilöitäkään ei ole paitsi yksi, mutta häntä ei mainita tarinassa kertaakaan. Miten saatoin lähettää tämän näin keskeneräisenä? Kaksisataa sivua, eikä yhtäkään henkilöä.

Tärkeintä on hyvä tarina. Se minulla kuitenkin on, merkittävä uusi ajatelma. Palaan käsikirjoituksen alkuun, jossa juoni alkaa rakentua. Mitäs täällä lukee? ”Sokeripala alkoi suunnitella kadun ylittämistä.” Mitä!? Selaan kiireesti sivuja eteenpäin, eihän tämä näin voi olla! Olen kirjoittanut tarinan siitä, kuinka sokeripala päätyi asfaltille ja liukeni sateessa. Ketä tällainen voisi kiinnostaa? Itse asiassa siitä olen kirjoittanut vain kymmenen pitkällistä sivua, sen jälkeen sivukaupalla jostain Jackista, jolla on tylsää. Yksi sivu on näköjään piirretty täyteen kukkia.

Olinkohan alunperinkin ajatellut keskittyväni kirjassani vain tapahtumapaikkoihin, jotka sitten loisivat ajankuvaa nerokkaalla tavalla? Niin sen on pakko olla. Pakko! Etsitäänpä tapahtumapaikkaa kuvaileva kohta tekstistä. Odotas, tässä lukee: [LISÄÄ TÄHÄN TAPAHTUMAPAIKKA. PAKKO KEKSIÄ JOTAIN. ASFALTTIKATU?] Perässä kuulakynällä tehty lisäys: EI TOIMI. Käteni ovat alkaneet vapista ja paperi edessäni tärisee. En saa tekstistä enää mitään selvää, sillä silmistäni valuu kyyneleitä. Käsikirjoitukseni on täysin epäonnistunut.

Rypistän käsissäni olevan nipun pieneksi palloksi ja annan sen pudota käsistäni lattialle. Lienee niin, että minun on häivyttävä täältä vähin äänin. Ensimmäiseksi täytyy vaihtaa nimeni joksikin muuksi.

Written by Ossi Eskola

26.09.2012 at 11:11

Kategoria(t): Uncategorized

Tältä se nyt tuntuu

leave a comment »

Jätin romaanikäsikirjoituksen kustantajalle viikko sitten. En kustantajalle, joka varmasti julkaisee kirjan, vaan kustantajalle, joka saattaisi julkaista sen. Kyseessähän on esikoisromaaniyritelmä, joten mikään ei ole varmaa.

Käsikirjoituksesta tuli kuitenkin hyvä. Itse asiassa välillä epäilen, että luvassa on ainutlaatuinen nerouden ilmentymä. Kahden vuoden työ siis kannatti. Kun nyt ajattelen tekstiäni, se näyttäytyy minulle sileänä ja virheettömänä kuin Avaruusseikkailu 2001:n monoliitti. Kaikki on tarkkaan harkittua, kielen päällä koeteltua ja rytmi, se pitää lukijan otteessaan alusta loppuun.

Muistin kuitenkin juuri, että yhdessä kohtaa sanoin jotain sellaista, joka vie tekstiä väärään suuntaan. Kummallista, etten huomannut sitä niinä kymmeninä kertoina, jolloin editori kiisi kyseisen kohdan yli. Minun on oikein pakko vielä vilkaista, mikä siinä meni vikaan. Avaan tulostepinkan varovasti.

Outoa. Olin unohtanut, että suurin osa tekstistä on kirjoitettu käsin, osa selvästi myös vasemmalla kädellä. Ja jotkut sivut ilmeisesti silmät kiinni. Poskiani kuumottaa ja vatsaan on ilmestynyt epämiellyttävä paine. Olisi ehkä ollut parasta kirjoittaa teksti puhtaaksi ennen lähettämistä. Onneksi sisältö on siinä määrin laadukasta, ettei kustantaja voi tämän pienen unohduksen takia käsikirjoitustani sivuuttaa.

Katsotaanpa. Tuossa kyseissä kohdassa päähenkilöstä paljastuu jotain, minkä olisi voinut jättää kertomatta. Selaan sivuja ja lopulta löydän ajattelemani katkelman. Mutta eihän tässä lue päähenkilöstä mitään! Jotain höpinää sokerin kemiallisesta kaavasta. Palasokerin vieläpä! Selaan sivuja edestakaisin: ei ainuttakaan merkintää päähenkilöstäni. Olen näköjään kerta kaikkiaan unohtanut tarinastani päähenkilön! Sivuhenkilöitäkään ei ole paitsi yksi, mutta häntä ei mainita tarinassa kertaakaan. Miten saatoin lähettää tämän näin keskeneräisenä? Kaksisataa sivua, eikä yhtäkään henkilöä.

Tärkeintä on hyvä tarina. Se minulla kuitenkin on, merkittävä uusi ajatelma. Palaan käsikirjoituksen alkuun, jossa juoni alkaa rakentua. Mitäs täällä lukee? ”Sokeripala alkoi suunnitella kadun ylittämistä.” Mitä!? Selaan kiireesti sivuja eteenpäin, eihän tämä näin voi olla! Olen kirjoittanut tarinan siitä, kuinka sokeripala päätyi asfaltille ja liukeni sateessa. Ketä tällainen voisi kiinnostaa? Itse asiassa siitä olen kirjoittanut vain kymmenen pitkällistä sivua, sen jälkeen sivukaupalla jostain Jackista, jolla on tylsää. Yksi sivu on näköjään piirretty täyteen kukkia.

Olinkohan alunperinkin ajatellut keskittyväni kirjassani vain tapahtumapaikkoihin, jotka sitten loisivat ajankuvaa nerokkaalla tavalla? Niin sen on pakko olla. Pakko! Etsitäänpä tapahtumapaikkaa kuvaileva kohta tekstistä. Odotas, tässä lukee: [LISÄÄ TÄHÄN TAPAHTUMAPAIKKA. PAKKO KEKSIÄ JOTAIN. ASFALTTIKATU?] Perässä kuulakynällä tehty lisäys: EI TOIMI. Käteni ovat alkaneet vapista ja paperi edessäni tärisee. En saa tekstistä enää mitään selvää, sillä silmistäni valuu kyyneleitä. Käsikirjoitukseni on täysin epäonnistunut.

Rypistän käsissäni olevan nipun pieneksi palloksi ja annan sen pudota käsistäni lattialle. Lienee niin, että minun on häivyttävä täältä vähin äänin. Ensimmäiseksi täytyy vaihtaa nimeä

Written by Ossi Eskola

25.09.2012 at 11:17

Kategoria(t): Uncategorized

Wild Spirit Wolf Sanctuary revisited

leave a comment »

I had the opportunity to revisit a place called Wild Spirit Wolf Sanctuary, located in New Mexico, United States, where I did some volunteer work seven years ago. They were seven long years, but once I stepped through the gates into the sanctuary, it felt like I had left there yesterday. While the place has grown and is much improved, the spirit felt exactly the same. This is a small photo journal of my visit. Now bear in mind that all of the animals pictured have been rescued, the place is not a zoo for captured wild animals. Typically these animals have been kept as pets until the short-sighted owner has for whatever reason come to the realization he or she can’t handle them or does not have enough resources to keep them. You can find out more about the place and the animals at the website: www.wildspiritwolfsanctuary.org.

Kuva

Located in the high desert of New Mexico, the Sancturary looks like it might be a hideout for some local militia.

Kuva

The first one to greet the guests is Romeo the fox, rescued from a zoo which was closing its doors and planning to euthanize all its animals.

Kuva

This is his dwelling.

Kuva

Among the other small canines at the sanctuary are the New Guinea singing dogs, presumably the rarest dogs in the world. There are altogether around 600 living in captivity in the United States and according to reports none have been seen in years in their native New Guinea but apparently their singing has been heard there still.

Kuva

I didn’t hear them sing, but these two boys were the most playful characters. They shared their enclosure with a female, but she was much too cautios to approach.

Kuva

Here’s Ray, a volunteer caretaker, with one of the arctic wolves. Now she used to work at a similar sanctuary for tigers, so perhaps wolves are an easy task for her. Among the tigers she worked with were two rescued from the estate of Michael Jackson.

Kuva

Here’s George, the general manager of WSWS, taking two guests from the Netherlands to meet Jaeger, a high-content wolf-dog who essentially looks like a timberwolf. He would not come closer however, suspicious of people as they are.

Kuva

Now some wolves are not that suspicious, at least not of people they know. Here’s Leyton Cougar, the director and soul of the sanctuary, playing with Dakota, a cross between arctic wolf and timberwolf.

Kuva

”May I have this dance?”, ask Dakota from staff member Rory.

Kuva

”Sure!”, he replies, and off they go.

Kuva

Also Leyton gets his turn. Now Leyton is over 1,9 meters tall, so this is a fairly big animal courting him.

Kuva

After all the dancing this boy is just pure happiness.

Kuva

Next day we go back and now it’s my turn to dance. Photo: Rory

Kuva

But someone had buried his or her food somewhere in the enclosure, so it suddenly becomes very important for everyone to find the ”loaf”, as it is called. Note: all the other 3 wolves in this enclosure kept their distance, only Dakota was dancing with us.

Kuva

Found it! Feeling happy and important.

Kuva

So we went to see Contessa and Zoerro, both high-content wolf-dogs. The old lady Contessa is on the left.

Kuva

Contessa wanted to own me and would not let her much younger companion come near me.

Kuva

She would have kept on playing. Now they told me Contessa was much less active until they brought in the young buck Zoerro, 9 years her junior. So even though they are both fixed, perhaps there’s some wisdom in the current phenomenon ’older women with younger men’.

Kuva

I leave you with this funny picture of one of the dogs at the sanctuary (there are some dogs there also, either owned by staff or volunteers or then rescued and waiting to be adopted). Even though it is still not too hot at this time of year (in fact this morning it was snowing) this clever dog has deviced a way to cool off by standing in the water bucket. Wonder how the two other dogs in his enclosure feel about this? Photo: Ray

Photos: Unless otherwise mentioned: all photos with me in them by Leyton Cougar, all other photos by me.

Written by Ossi Eskola

09.03.2012 at 05:48

Kategoria(t): Uncategorized