Erään pakkomielteen anatomiaa

Stetind, Norja, heinäkuussa 2010.

Olemme matkanneet yöjunalla Helsingistä Kolariin ja siitä suorin tein autolla Ruotsin halki ja Narvikin läpi Stetindin, Norjan kansallisvuoren juurelle. Aikomuksemme on lähteä liikkeelle samantien, iltaa vasten, sillä seuraaville päiville on luvassa sadetta – jo seuraavana aamuna voi sataa. Meitä on neljä: Jukka ja Ode toteavat jättävänsä kiipeilyt väliin huonon sääennusteen vuoksi ja marssivansa esihuipulle, jonne pääsee ilman köysiä. Juha ja minä päätämme lähteä kokeilemaan tavoittelemaamme Sydpillarenia, joka on helpoin Stetindin huipulle vievä kiipeilyreitti (joskin esihuipun kautta kulkeva perusreittikin vaatii jonkin verran kiipeilyä – ilmavaa sellaista, kuten tulisin myöhemmin toteamaan).

Stetind on kiistatta komea vuori, nousten miltei suoraan merenpinnan tasosta 1392 metriin, eikä helppoa reittiä huipulle ole. Ei helppoa siinä mielessä, että kuka tahansa voisi sinne kävellä. Koko Stetindin alue on kuin jättiläisten leikkikenttää: miltei asumatonta erämaata ja toinen toistaan mielikuvituksellisempia vuorimuodostelmia viskottuna pitkin vuonojen pirstomaa rannikkoa – maiseman ainutlaatuisuus avautuu kunnolla vasta ylempää katsoen. Sinne mieleni tekevi.

Stetind parkkipaikalta kuvattuna

Juhan ja minun yritys jää tyngäksi. Kuron kapeaa aikaikkunaamme kiinni rynnimällä lähestymisen noin 700 korkeusmetrin nousun ”varustautumislohkareelle” maksimivauhdilla – tämä kostautuu seuraavana päivänä reisien jäykistyessä puunrungoiksi. Lohkareelta Sydpillarenin alkuun, ns. Kuninkaan aitioon, pitää nousta vielä tovi ja poikkaroida paikoin ilmavaa polkua vuoren sivustalla, ilman varmistuksia. Pääsemme perille ongelmitta, vaikka sydän paikoin tykyttääkin tavallista kovempaa. Reitillä sen sijaan kohtaamme pian varsinaisen ongelman: heti toisella köydenpituudella on märkää, emmekä pääse eteenpäin – emme vaikka helppoa piti olla, topon mukaan neljäplussaa ja kolmosta. Joudumme laskeutumaan lyötyinä takaisin Kuninkaan aitioon, mutta myöhemmin reitin märkyys osoittautuu siunaukseksi: aikaisin aamulla, jolloin olisimme olleet vielä keskellä reittiä, alkaa sataa kunnolla. Paluu takaisin pysäköintialueelle on tapahtumaköyhä, paitsi että reiteni alkavat jo jäykistyä liian nopean nousun jäljiltä. Mieleeni jää kytemään haave uudesta yrityksestä tuolle uhkaavalle vuorelle. Kahdeksan vuotta ehtii vierähtää, ennen kuin pääsen Stetindin juurelle uudestaan.

Stetind, Norja, heinäkuussa 2018.

Olen onnistunut houkuttelemaan puolisoni Teean mukaani. En kiipeämään Sydpillarenia, mutta ehkäpä, jos kaikki menee hyvin, voisimme harkita perusreittiä, sitä jonkin verran ilmavaa. Olemme juuri palanneet Lofooteilta ja Teea on kiivennyt siellä elämänsä ensimmäisen multipitchin, helpohkon klassikon nimeltään Bare Blåbär. Meillä on hyvin aikaa ja sää on tällä kertaa oivallinen. Ongelma vain on, että Teean silmiin Stetind näyttää kammottavalta. Upealta, mutta kammottavalta. Päätämme hyvissä ajoin jättää kiipeilyvarusteet autoon ja sen sijaan ehdotan leppoisaa kävelyä esihuipulle.

Tällä kertaa kävelemme ensimmäiset 700 nousumetriä tosiaan leppoisasti. Sitten vuoden 2010 olen treenannut järkevämmin ja muuttanut ruokavaliotani ja olenkin kiivennyt elämäni tiukimmat reitit tai parhaat suoritukset edellisen täällä vierailuni jälkeen. (Ei niitä montaa ole, mutta kuitenkin.) Teean olen saanut vuorille ensimmäistä kertaa kaksi vuotta aiemmin Kvalöyalla ja tämä kaikki on hänelle vielä melko uutta. Välillä tuntuukin, etteivät toiveemme haasteiden vaativuudesta ihan kohtaa – tyypillistä parisuhdekiipeilyä, voisi joku todeta. Mutta ehkä täsmällisemmin ilmaisten sitä, että yritän toiveikkaasti pakottaa hänet sopeutumaan omiin tavoitteisiini ja hän yrittää urheasti omaksua ja pärjätä. Tätä tekstiä kirjoittaessani ymmärrän toistuvasti käyttäytyneeni näissä tilanteissa häntä kohtaan kohtuuttomasti.

Varustautumisboulderilta eteenpäin perusreitin polku muuttuu jyrkemmäksi. Eräs tanskalais-englantilainen kaksikko pyyhältää ohitsemme ja jäämme heistä pian jälkeen. Teean kulku käy hitaammaksi ja epävarmemmaksi ja lopulta hän kieltäytyy etenemästä korkeammalle. Olemme nousseet ehkä vain noin sata korkeusmetriä jyrkempää osuutta. Siellä jossain odottaisivat upeat näkymät jättiläisten maahan, mutta sinne asti en tälläkään kertaa pääse. Käännymme takaisin ja paluumatkan nielen pettymystäni parhaani mukaan. Stetind porautuu mieleeni yhä tiukemmin: vielä joskus haluaisin yrittää tosissani.

Teea paluumatkalla. Kuva kirjoittajan.

Lomamatkamme lähestyessä loppuaan nousemme jonkinlaisena lohdutuksena Senjan saarella sijaitsevalle noin 600 metriä korkealle Seglalle, joka on kohteena vähintään yhtä ilmava kuin perusreitti Stetindin esihuipulle olisi ollut, mutta ei – se myönnettäköön – sittenkään sisällä samaa uhmaa. Seglalle mönkii kanssamme samana päivänä joukko maahan hiljakkoin muuttaneita pakolaisia, joille vuorikiipeily lienee tyystin vierasta, sekä useita pieniä lapsia – kyse on väistämättä eri luokan haasteesta.

Lyngen, Norja, heinäkuussa 2020.

Seuraavina vuosina Stetindistä muodostuu minulle piilevä pakkomielle. Huomaan toistuvasti pohtivani, kenen kanssa voisin mennä, joiltain kavereiltani kyselenkin. Mietin myös sooloamista: katson netistä videon, jolla joku heppu sooloaa perusreitin, mukaan lukien noin neljäplussan ilmavan poikkarin esihuipun ja päähuipun välisellä harjanteella. Pohdin, voisiko kyseisen poikkarin kiivetä riittävän helposti köysisoolona. Vai uskaltaisinko peräti soolota sen? Neljäplussaa…

Sääikkunaan osuminen on ainainen epävarmuuden lähde suunnitelmissani. Olisi turhauttavaa matkustaa niin kauas vain todetakseen reitin olevan märkä. Monet kavereistani ovat joko kiivenneet reitin jo tai eivät ole siitä niin kiinnostuneita. Ja onhan meneillään pandemia, joka voi torpata parhaatkin suunnitelmat. Mietin ja mietin, mutta aikaiseksi en saa.

Olemme Teean kanssa saapuneet Lyngeniin lyhyelle retkelle. Majapaikassamme törmään vanhaan kaveriini Janneen, joka on vastikään käynyt kiipeämässä Stetindille juuri Sydpillaren-reittiä pitkin. Hän mainitsee lähestymisellä vastaan tulleen lumikentän olleen jokseenkin pelottava ja toteaa sitä ylittäessään muistelleensa yhteisiä ystäviämme, jotka muutamia vuosia aiemmin menehtyivät Alpeilla, nimenomaan lumella liukastuttuaan. Ihmettelen hänen kommenttiaan, koska en muista mitään moisesta lumikentästä vuoden 2010 yritykseltämme. Joko se oli silloin ehtinyt jo siltä kesältä sulaa tai sitten en vain muista. Niin tai näin, pakkomielteeni jatkaa kaiverrustaan mieleni sopukoissa.

Albuquerque, New Mexico, vuosina 1990-91.

Vuorikiipeilyharrastukseni sai ensi kipinänsä lukion vaihto-oppilasvuonna Yhdysvaltain Albuquerquessa, jota harva osaisi äkkiseltään yhdistää vuorikiipeilyyn. Kaupunki kuitenkin sijaitsee noin 2 kilometrin korkeudessa (korkeammalla kuin esim. vuoristaan tunnetun Coloradon Denver) ja Sandia-vuoret rajaavat kaupunkia idässä, nousten heti kaupungin rajalta vielä noin kilometrin verran korkeammalle. Lisäksi Uuden Meksikon pohjoisosista alkavat kohota Kalliovuoret, joten olin sattuman oikusta päätynyt asumaan ympäristöön, joka vaikuttaisi elämäni suuntaan lopulta varsin merkittävästi.

Sandia-vuorilla liikkuminen on pääasiassa vaeltamista: huippuharjanteelle vie useita hyviä polkuja ja itäpuolelta huipulle voi jopa ajaa autolla, suoraan itärinteen laskettelukeskuksen yläasemalle. Lisäksi länsipuolelta ylös pääsee vaijerihissillä, joka on aikanaan ollut jollain mittarilla maailman pisin ja on yhäkin yksi pisimmistä. Vuorten itärinteet ovat loivaa ja metsäistä maastoa, mutta länsipuoli sopivan jyrkkää ja paikoin hyvin kallioista. Silti, jos pysyy reiteillä, kuka tahansa riittävän hyväkuntoinen ihminen pääsee polkuja ylös, kunhan muistaa kantaa riittävästi vettä ja lähteä ajoissa liikkeelle. Päivällä alemmilla osuuksilla tulee nimittäin todella kuuma.

Tuon vuoden aikana päädyn kaksi kertaa tilanteeseen, joissa koen kirkasta kuolemanpelkoa. Ensimmäinen episodeista osuu syysretkelle osavaltion pohjoisosissa, jonne minut on pyytänyt mukaansa hyväntuulinen heppu nimeltään John. Hänen maasturillaan olemme ajaneet ns. switchback-tien ylös pittoreskille vuorijärvelle (swithcback = vuoroin peruuttaen, vuoroin eteenpäin ajaen, autoa ei mahdu kääntämään) ja tarkoituksenamme on vaeltaa jokin reitti vain, ylös läheisen vuoren huipulle.

Jostain syystä, en muista miksi, ajaudumme reitillä liuskekivirinteelle, jolta muistikuvani ovat seuraavia: pelottaa kamalasti, olen lähes menettämässä tilanteen hallinnan, kivet allani saattavat minä hetkenä hyvänsä lähteä vyörymään, John neuvoo minua ottamaan rauhallisia askeleita, lopulta melkeinpä askel ja käsiote kerrallaan, kunnes pääsen loivemmalle ja sprinttaan ylös huonoa omaatuntoa potien, sillä koen jättäneeni Johnin vaikeaan paikkaan. John ei ole kiipeilijä eikä erityisen urheilullinenkaan, mutta suureksi helpotuksekseni hänkin lopulta ilmestyy jyrkkenevän rinteen takaa ja loppuretken valitsemme reittimme paremmin. (Kiitos Johnille henkeni varjelemisesta tuona päivänä.)

Seuraavana keväänä (maaliskuussa, jolloin Sandian länsiseinillä ei enää näy lunta), syksyisen retkemme kauhunhetkistä jo aikaa sitten toipuneena, maanittelen säännöllistä vaelluskumppaniani Markia kokeilemaan jotain hurjaa: kokonaan tuntematonta ja mahdollisesti koskaan kiipeämätöntä reittiä Sandian huippuharjanteelle. Vanhaan alueen karttaan on jännittävästi merkitty polku, Domingo Baca Trail, joka päättyy kesken kaiken, ennen seinämän jyrkkiä osuuksia. Olen keksinyt, että voisimme jatkaa polun päätyttyä eteenpäin, omaa reittiämme. Olen tuolloin 17, Mark 16 ja onnistun kuin onnistunkin innostamaan hänet suunnitelmastani. Mitään köysitaitoja tai kiipeilyvarusteita meillä ei tietenkään ole ja ainoa tekninen varuste mukanani on aiemmin hylättynä löytämäni laskettelusauva. Vettä otamme mukaan runsaasti, samoin pääosin epäkäytännöllisiä vaatteita, ja repuistamme tulee raskaat. Tavoitteemme on kiivetä reitti yhdessä päivässä, muu ei käy edes mielessä. Matkaa polun lähtöpisteestä harjanteelle on linnuntietä kuitenkin vain noin 5 kilometriä ja nousua ehkä 800 metriä.

Tuolla retkellä vuorikiipeilyn elementit todella avautuvat minulle, vaikkakin nykyiseen tietämykseeni verraten melko kesyinä versioina. Eksymme polulta jo varhaisessa vaiheessa, vaatetta on päällä liikaa ja vettä kuluu. Onneksi ylhäältä virtaa puro, josta saamme riittämiin täydennystä. Mitä ylemmäs etenemme, sitä viileämmäksi keli käy, joten kertaalleen riisuttuja vaatekerroksia tarvitaan takaisin päälle. Lisäksi emme ensinkään ole ymmärtäneet, että vaikkei lunta alhaalta käsin näkynytkään, sitä silti on vielä runsaasti, etenkin pohjoisen puoleisilla rinteillä. Kiipeilymme muuttuu asteittain monitahoiseksi taisteluksi. Eräässä kohtaa kiipeämme vaelluskengillämme 3+:n vaikeuteen asettuvaa kallioseinämää, jolla kasvaa esteenä tiheäoksaisia puita ja reppuuni sidottu laskettelusauva on jäädä puihin kiinni. Pääsen vain vaivoin seinämän ylös ja myöhemmin heitän suutuspäissäni sauvan alas tyhjyyteen – seikka, josta 11-vuotias vaihtariveljeni myöhemmin sydämistyy, sillä hän se oli alun perin sauvan löytänyt. Ylempänä reitillä kohtaamme alaspäin loivasti viettävän ja vasemmalle kohti tyhjyyttä kallistuvan, ohuen lumen peittämän kivirampin, josta olisi pakko päästä yli (meillä ei ole oikeastaan missään kohtaa mahdollisuutta vaihtaa reittisuunnitelmaa, on vain mentävä eteenpäin minne parhaiten osaamme, helpointa mahdollista väylää). Muistaakseni syöksyn yli ensin, sitten Mark luisuttaa molempien reput minulle ja tulee lopuksi itse perässä. Se oli, kuten myöhemmin osaan sanoittaa, reitin kruksi. Muistan reitiltä myös noin sata metriä koskematonta ja siksi läpitunkematonta piikkipensasta jyrkässä rinteessä lähellä huippuharjannetta, josta meidän on joka tapauksessa kivuliaasti puskettava läpi. Ja muistan ne loputtomat kerrat, kun huippuharjannetta edeltävän viimeisen rinteen takaa paljastuu jälleen uusi upottava lumirinne. Ja vielä muistan sen, kuinka lopulta, auringon juuri laskiessa kello kuudelta illalla konttaamme lumessa huippuharjanteelle. Olemme olleet liikkeellä 8 tuntia ja pimeän tullen olisimme joutuneet todelliseen pulaan, tuskin meillä oli edes lamppuja mukanamme. Mark suutelee maata huippuharjanteella, niin helpottuneita molemmat olemme. Jäljellä on enää helppo kävely kaapelihissille ja hissillä auringonlaskua ihailemaan saapuneiden hämmästelijöiden kysymyksiin vastailua. Olemme melko varmasti nousseet ennestään kiipeämättömän ja nykyään jo unhoon jääneen reitin, jota voisin nyt kutsua esimerkiksi nimellä ”Domingo Baca Wobble, 3+”.

Sandia-vuoret. Kuva netistä löydetty.

Nousun kärsimyksistä ja monista päivän aikana kokemistamme pelottavista tilanteista huolimatta luulen, että viimeistään tuona päivänä vuorten houkutus sai minusta pysyvän otteen. Olin päässyt rajatilan makuun ja osannut toimia kovassakin paineessa pääosin järkevästi. Kontrasti ns. arjen ja nousun aikaisten mielentilojen välillä tuntui huimalta ja siksi kaiketi muistankin nousun aikaisia yksityiskohtia yhä noinkin tarkasti. Tulin ehkä jo tuolloin symbolisesti myös valinneeni suuntaa elämälleni, vaikken sitä silloin hahmottanutkaan: olen läpi elämäni vaeltanut mutkikkaita ja epävarmoja polkuja, joille useimpien ei tulisi mieleenkään lähteä.

Suomeen palattuani minulta kesti vuosia päästä kunnolla jatkamaan kiipeilyharrastustani. Piti valmistua ylioppilaaksi, käydä armeja ja opiskella. Touhuta nuoren ihmisen tavoin. Käytin toki vuosien varrella harvat mahdollisuuteni kehittyäkseni vuorilla liikkujana, mutta… sanotaanko vaikka niin, että kiipeily lajina oli 90-luvun Suomessa vielä pienten piirien touhua, enkä sattunut osumaan niihin piireihin. Vasta noustuani Kilimanjarolle vuonna 2000 sain ratkaisevan kipinän ryhtyä tosissani opettelemaan kalliokiipeilyn tekniikoita, aluksi uutukaisella ja siihen aikaan ruuhkaisella Liikuntamyllyn kiipeilyseinällä. Ensivaiheessa halusin kehittyä nimenomaan parantaakseni vuorikiipeilytaitojani, mutta vuosien vieriessä siirryin yhä puhtaammin kallio- ja jääreittien pariin, vuorten jäädessä sivurooliin. Jos joskus olinkin haaveillut jopa ns. kasitonnisen valloittamisesta, ei tuo haave enää muutamien vuosien harrastamisen jälkeen tuntunut kovinkaan tärkeältä. Maailma muuttui kovaa vauhtia ja niin minäkin. Jouduin myös pitämään kahden vuoden tauon kaikesta urheilusta nivelsairauden vuoksi ja viimeistään siitä toivuttuani monet kiipeilykavereistani olivat jo saapunut elämässään vaiheeseen, jossa aikaavievälle ja riskipitoiselle vuorikiipeilylle ei ollut tilaa. Jatkoin tyytyväisenä pitkien kalliokiipeilyreittien pariin ja seuraavina vuosina Pohjois-Norja tuli hyvinkin tutuksi. Sitä, miten Stetind päätyi vuonna 2010 osaksi suunnitelmiamme, en enää muista, mutta luultavasti käsittelimme sitäkin ensisijaisesti pitkänä kallioreittinä, emme niinkään vuorikiipeilynä.

Kolmannella vierailullani Stetind vihdoin raotti minulle todellista luonnettaan.

Stetind, Norja, heinäkuussa 2022.

Tällä kertaa olin pedannut logistiikan huolellisesti. Olimme varanneet majoituksen kaikkiaan kymmeneksi päiväksi, noin 3 tunnin ajomatkan päästä, ja viettäisimme siellä pääosan lomamatkastamme perheidemme kanssa. Sitten, sopivan sääikkunan sattuessa, ajaisimme Stetindin juurelle yrkkäämään. Ja mikä tärkeintä, olin saanut kiipeilyparikseni Mikon, jonka kanssa olemme kiivenneet jo parikymmentä vuotta yhdessä, muun muassa Prestenin Vestpillarenin vuonna 2012. En voi tässä kohtaa liikaa painottaa sitä, mikä merkitys on toimivalla yhteydellä kiipeilyparin jäsenten välillä silloin, kun joudutaan rajoille. Siltä osin tiesin homman Mikon kanssa sujuvan. Sen sijaan treenaamisen olimme erinäisistä syistä jättäneet vähemmälle, ehdimme koko keväänä vain kaksi kertaa yhdessä kalliolla. Oma viimeistelytreenini sisälsi lähinnä käynnin parturissa, mutta sentään uskoimme reitin olevan meille riittävän helppo: pahimmillaan vain norjalaista kuusmiikkaa, pääosin paljon helpompaa. Selvästi helpompaa kuin Vestpillaren kuitenkin.

Sääikkunaa ei kuitenkaan näkynyt saapuvaksi. Näytti siltä, että yhtään vähintään kahden aurinkoisen päivän jaksoa ei matkamme aikana tule. Käytännössä hautasimme jo haaveet Stetindistä tälläkin kertaa, mutta muutaman päivän kuluttua ennusteet äkisti muuttuivat: olisi luvassa kolme hyvää päivää! Päätimme nopeasti ja yhteistuumin antaa reitin kuivua yhden päivän ja kiivetä toisena – kolmannelle päivälle luvattiinkin turhan kuumaa keliä.

Ajoimme illalla pelipaikalle, nukuimme yön teltoissamme – minä hyvin, Mikko huonommin – ja lähdimme aamulla seitsemän aikaan talsimaan. Kävelimme varustautumislohkareelle kahdessa tunnissa, Stetindin kohotessa vasemmalla puolellamme tutun uhkaavana, ajoittain pilvien peitteessä. Meidät ohitti matkalla kolmikymppinen ruotsalaiskaksikko, he olivat myös matkalla Sydpillarenille. Kaksiteräinen miekka, kuten tulisimme myöhemmin huomaamaan. Söimme reippaan lounaan, jätimme ylimääräiset kamat lohkareen alle odottamaan ja aloitimme loppulähestymisen. Hienoisen tunnustelun jälkeen reitti löytyi ja pian olimmekin jo muistikuvistani tutussa ilmavassa kohdassa: oikealla päälle kaatuva seinämä ja vasemmalla satojen metrien pudotus ja luisuminen varmaan kuolemaan. Muutama kolmeplussan muuvi ja nopeasti ohi: tähän ei huvittaisi enää neljättä kertaa elämässä palata (Juhan kanssa olimme joutuneet peruuttamaan samaa reittiä pois).

Meille oli etukäteen kerrottu, että lähestymisellä on lunta (kuten Janne oli kaksi vuotta aiemmin varoitellut), mutta että lumikentän keskelle oli muodostunut railo, josta pääsee.

Niinpä. Lumikentästä oli lohjennut joitain kymmeniä metrejä pitkä laatta, joka suli omia aikojaan erillään ylemmästä, arviolta parisataametrisestä kentästä, kuolemansläbin päällä lojuen. Meidän olisi siis mentävä laatan ja lumikentän välistä. Sillä hetkellä pilvet peittivät näkyvyyden kaikkiin suuntiin siten, ettemme oikein muutakaan osanneet miettiä.

Loppulähestyminen ylhäältäpäin kuvattuna. Halkeama lumikentässä näkyy selvästi. Kuva kirjoittajan.

Paikka näytti hirveältä ja oli sitä myös. Onneksemme, niin kai voi nyt sanoa, ruotsalaiset olivat menneet edeltä, käyttäen reilusti magnesiumia, joten pystyimme seuraamaan heidän jälkiään, kuolemansläbin viertä edeten. (Släbi oli siinä kohden sen verran loivaa, että sitä pitkin olisi voinut melko helposti kävellä, mutta myös paikoin märkää, mikä teki tilanteesta huomattavasti hankalamman.) Jouduimme tekemään muutamia ikäviä muuveja, ponnistaen epävarmoilta ja märiltä jalkaotteilta ylöspäin. Putoaminen olisi merkinnyt metrien hallitsematonta rojahtamista släbille ja vähintään mielikuvissani myös vierimistä alemman lumilaatan alle tai jopa satoja metrejä alaspäin jyrkkenevää kuolemansläbiä pitkin.

Kirjoittaja yhdessä elämänsä ikävimmistä paikoista.

Pääsimme kuitenkin lumikentän ohi säälliselle moreenille ja jatkoimme kohti Kuninkaan aitiota. Siinä vaiheessa totesimme, ettei loppulähestymistä missään tapauksessa kannattanut yrittää pakittaa alaspäin: kaikki muuvit olisivat vaikeampia alaspäin mennen, eikä niitä silloinkaan voisi kunnolla varmistaa. Olimme siis ohittaneet pisteen, jonka jälkeen ei kannattanut kääntyä takaisin: ainoa reitti pois olisi kiipeämällä ylös. Tuo seikka alkaisi syödä mielialaani sitä mukaa, kun kohtaisimme reitillä vaikeuksia.

Kuninkaan aitiossa värkkäsimme loput varusteet kuntoon ja lähdin liidaamaan ruotsalaisten perään – he olivat hädin tuskin päässeet aloittamaan toista köydenpituutta. Ensimmäinen köydenpituus oli helppo, mutta sain jollain ilveellä synnytettyä valtavan köysikitkan, mikä verotti voimia myös Mikon kiivetessä perässä ja minun kiskoessani jumittavia köysiä ankkurin läpi. Liidasimme vuorovedoin ja Mikko hoiti toisen kp:n helposti – tunnistin mielestäni kohdan, josta olimme Juhan kanssa 12 vuotta aiemmin perääntyneet. Kolmas kp meni minulta myös ilmeisen sujuvasti, tosin köydet jumittivat jälleen. Köysikitka olisi riesanamme koko nousun ajan – emme olleet varustautuneet riittävän pitkillä jatkoilla.

Sitten edessä olikin vaikeuksia. Seuraava kp olisi vaikeudeltaan 5-, mutta se alkoi ikävän näköisellä släbihissuttelulla katon alle ja oikealta ohi. Tässä kohtaa olimme jo ruotsalaisten kannassa ja olin ehtinyt seurailla heidän tiiminsä kakkosen taiteilua katon alla – ei näyttänyt helpolta. Mikko lähti liidaamaan ja pian pelonsekaiset ajatukset täyttivät mieleni: jos Mikko putoaisi ja vaikka vain loukkaisi jalkansa, meillä ei olisi muuta keinoa poistua kuin helikopterikyydillä. Viisimiikan kp:ltä… Mikko eteni katon alla oikealle, laitteli useita pieniä varmistuksia ja minä rukoilin hiljaa: älä putoa, älä putoa, älä putoa. Ääneen taisin vähän kannustaakin. Katon lopulta ohitettuaan Mikko ilmoitti tekevänsä ankkurin, koska ”oli ollut aika kuluttavaa” ja pienet varmistukset olivat vähissä. Tuo päätös johtaisi myöhemmin siihen, että Mikolle osuisivat muutkin reitin vaikeat kohdat, sillä nyt minä kakkostelin katon alta (Vaikeaa! Miten Mikko oli tästä päässyt?), ohi Mikosta ja helpomman osuuden seuraavalle ankkurille liidaten, johon reitin ensimmäinen kolmannes käytännössä päättyy.

Tähän kohtaan on selvennettävä, että reitiltä johtaa pois kaksi pakoreittiä, ns. amfeja, jotka tekevät poikkarin reitiltä oikealle ja kohti esihuipun ja huipun välistä harjannetta (ylempi amfi) sekä luoja ties minne hornaan (alempi amfi). Olimme nyt tuon alemman amfin kohdalla ja se näytti kerta kaikkiaan tekemättömältä. Sileää seinämää, kapoisia hyllyntapaisia ja pieniä jyrkästi viettäviä nurmilänttejä siellä täällä. Ainakaan tässä emme jättäisi hommaa kesken.

Alempi amfi lähtee kohti lumilaikkua ja jatkaa siitä oikealle.

Mikko liidasi lyhyen poikkarin kulman taa vasemmalle ja sai ilmeisesti ruotsalaiset siellä kiinni, mikä aiheutti huomattavan määrän odottelua. Vilkaisin kelloani: tähän mennessä olimme edenneet sittenkin melko hitaasti, 4 kp:tä noin kolmessa tunnissa, josta viimeinen köydenpituus oli vienyt suhteettoman suuren osan. Tuo kerrottuna kolmella ja olisimme reitin topissa yhdeksässä tunnissa, mikä jäi jo aika paljon topokirjan esittämän ”pätevän tiimin” tavoiteajan raameista (vaivaiset 4-6 tuntia koko reittiin). Pätevä tiimi tarkoittanee seiskan kiipeilijöitä.

Lopulta pääsin poikkaroimaan Mikon luo ja jatkamaan seuraavalle köydenpituudelle, jonka Mikko muisteli topon mukaan olevan osin jonkinlaista kuilua (chimney) ja mielellään antoi minun liidattavakseni. En kohdannut kuilua, kiipeily oli hienoa ja helpohkoa ja sain ruotsalaiset taas kiinni ja kävi ilmi, että kuilu odottaakin vasta seuraavan kp:n alussa, eli osuu taas Mikolle. Tällä kertaa vasta ruotsalaisten ykkönen työsti kuilua ja jouduin odottamaan ankkuripaikalle pääsyä loputtoman pitkään. Alkoi käydä ilmi, että ruotsalaiset, vaikka olivatkin greideillä mitaten meitä parempia kiipeilijöitä ja iältään melkein kaksikymmentä vuotta nuorempia, olivat vielä meitäkin hitaampia, mikä alkoi huomattavasti hidastaa etenemistämme ja edistää mieleni tasapainon horjumista: minulla oli liikaa aikaa antaa pelkojeni jyllätä. Pitkän tovin kuluttua heidän liidaajansa pääsi kp:n ylös, kakkonen lähti liikkeelle ja minä saatoin antaa Mikolle luvan kiivetä. Kakkosella oli ison repun kanssa todellisia vaikeuksia mahtua kuilua ylös ja ahdistukseni voimistui sitä katsellessani. Kun Mikko saapui, ei hänen auttanut kuin sitoa reppu slingillä valjaisiin ja lähteä etenemään. Olemme Mikon kanssa molemmat yli 190-senttisiä, joten chimneyt eivät ole meille erityisen helppoja tai nautinnollisia.

Taas sain mielessäni toistella: älä vain putoa, älä vain putoa, pääse nyt jo helpompaan kohtaan, älä vain missään tapauksessa putoa. Siinä kohtaa mielialani oli äkkiä romahtanut hälyttävän alas. Mikko ei taaskaan pudonnut ja jatkoi kp:n ylös ankkurille, jossa ruotsalaiset jumittivat. Tuntuu, että jouduin odottamaan ständillä vielä ainakin tunnin, kunnes pääsin kiipeämään. Odotellessani muistan katselleeni paljon sivuilleni: pelkkää tyhjää släbiä molemmin puolin, ei mitään muuta tietä pois kuin ylöspäin. Hyvin epämukavia mielentiloja.

Minulle chimney oli, kuten odottaa saattoi, hirveää taistelua: menin kyljittäin, vedin jokaisesta varmistuksesta ja niin kovaa, että hauikset alkoivat krampata (lisää pelkoa tulevia, vaikeampia köydenpituuksia ajatellen), sudin jaloillani ja niin edelleen. Selvitin kohdan vain vaivoin, kakkosena. Miten pystyisin liidaamaan mitään noin greidin verran vaikeampaa? Alun perin olimme suunnitelleet, että minä liidaisin kuusmiikat, joita ylempänä odotti kaksi köydenpituutta. Miten? Lisäksi aloin ymmärtää, että aikaa kului liikaa. Jaksaisimmeko edes?

Monessa kohdin mietin kuoleman mahdollisuutta ja soimasin itseäni typerästä pakkomielteestäni. Ajattelin perhettäni: Teeaa ja hänen nyt 11-vuotiasta poikaansa sekä tietysti koiraani Hetaa, joka odottaisi minua lopun ikäänsä, jos en täältä palaisikaan. Se ei koskaan ymmärtäisi, mihin olin kadonnut. En voinut syyttää kuin itseäni. Olisi pitänyt uskoa, ettei tänne ole asiaa treenaamatta. Kiivetessäni huomasin koko ajan tekeväni huonoja päätöksiä, lähinnä kiiveten metrikaupalla harvojen asettamieni varmistusten yläpuolella, koska kuvittelin meidän siten säästävän aikaa – silti aina jumituimme ruotsalaisten taa. (Heidän kunniakseen on todettava, että he tarjoutuivat päästämään meidät ohi, mutta meillä ei ollut rahkeita ottaa tarjousta vastaan.) Yksikin putoaminen liidatessani olisi voinut johtaa vähintään helikopterioperaatioon. Miten vastuutonta! Mutta sellaista se oli: huonoja päätöksiä yksi toisen perään, koska pää ei enää toiminut ihan kunnolla. Eräässä kohtaa Mikko saapui kohti ankkuria ja totesi minut ”***** hulluksi”, kun olin juuri siinä tehnyt jonkun erityisen ilmavan kurotuksen valtavalla runnarilla. Ei hän ymmärtääkseni tarkoittanut sitä pahalla, mutta tottahan on, että vaarallisesti kiipeävä vaarantaa myös kiipeilyparinsa. Tosiasiassa liidaamani pätkät olivat helppoja, mutten silti edelleenkään ole valinnoistani ylpeä.

Seuraavasta liidistäni en muista oikein mitään. Topo sanoo: “4+, 50m, climb more easily up cracks”, suora lainaus. Sitä se kai oli. Sain taas ruotsalaiset kiinni isolla ständillä ja katselin, kun heidän kakkosensa kiipeää vaikean näköisiä halkeamia. Tämäkin jäisi siis Mikolle. Kun Mikko saapui, yritimme päätellä, josko reitti menisi enemmän vasemmalta. Totesin, että ruotsalaiset menivät tuosta, ja siitä Mikkokin sitten lähti. Vain huomatakseen melko tiukan kiipeilyn jälkeen (älä nyt vaan putoa, älä nyt vaan putoa…), että varsinainen reitti olisi mennyt paljon helpommin vasemmalta. Kp:n sanottiin olevan pitkä, joten Mikko jätti loppupätkän siitä minulle, mikä oli jo lähinnä erittäin helppoa kiipeilyä reitin isoimmalle hyllylle, josta eteenpäin reitti jyrkkenee ja lopun vaikeat kp:t ovat jo näkyvissä, samoin kuin toinen ns. amfi meistä oikealle. Ruotsalaiset pitivät kunnon taukoa ja kyselivät taas, haluammeko ohittaa.

Siinäpä mietinnän paikka. Yö, vaikkakin valoisa, lähestyi ja sen myötä tuuli alkaisi voimistua. Kävimme kurkkaamassa amfin ja se näytti todella pelottavalta, mutta alempaa amfia paremmalta. Totesin, ettei minusta ole liidaamaan kuusmiikkoja tänään. Ja joutuisimme odottamaan ruotsalaisia. Kello oli tässä kohtaa kahdeksan illalla, meillä oli mennyt edelliseen reitin kolmannekseen noin viisi ja puoli tuntia, eli melkein tuplasti enemmän kuin ensimmäiseen kolmannekseen. Viimeinen, kolme vaikeinta köydenpituuttua sisältävä kolmannes tuskin sujuisi nopeammin, luultavammin päinvastoin. Aikamme pohdittuamme totesimme, että kyllä tämä nyt on tässä. Meidän oli valittava huonoista vaihtoehdoista mielestämme paras, eli poistuminen amfia pitkin.

Ylempi amfi. Esihuipun kivikasa erottuu vaivoin. Siellä olisimme turvassa.

Jätimme ruotsalaiset kiipeämään ja varustauduimme lyhyellä köydellä. Kulkisimme simulina (yhtä aikaa liikkuen), sekä varmistaisimme tarvittaessa. Pääsimme vain hieman eteenpäin, kun vastaan tuli amfin kruksi: kallionpullistuman kiertäminen kohdasta, jossa piti astua alaspäin kohti tyhjyyttä, oikealla jalalla selkeälle otteelle ja vasemmalla kädellä kohtuullisesta käsiotteesta pitäen. Sitten askelmalta varovasti ylös ja pullistuman toiselle puolelle. Selän takana satoja metrejä pudotusta. Aloin virittää ankkuria seinämään edessäni vain huomatakseni kauhukseni, etteivät sormeni toimineet enää. En pystynyt operoimaan varmistuksia! Kädet olivat krampissa, kaiketi kaikesta köyden vetämisestä, ja olin varmaan juonutkin liian vähän. Pienellä verryttelyllä ja juomisella sormet alkoivat onneksi taas toimia ja sain viritettyä pari varmistusta ankkuriksi Mikolle, joka oli menossa ensin. Pelotti aivan helvetisti. Jos Mikko putoaisi, heilahtaisi hän joka tapauksessa metrikaupalla alaspäin ja sivulle ja oliko kiven laatukaan tässä kohtaa niin hyvää? Jos ankkuri samalla pettäisi, syöksyisimme molemmat varmaan kuolemaan. Ja jos ei pettäisikään, pääsisikö Mikko prusikoimalla takaisin ylös, mahdollisesti pahasti loukkaantuneena? Jos alun lumikenttien välistä kiipeäminen oli ollut yksi elämäni siihen asti pelottavimmista hetkistä, niin tämä meni siitä heittämällä ohi.

Pelkoni oli luonnollisesti subjektiivista, kuluneen retken ja sitä edeltäneiden pohdintojen yhdessä synnyttämää. Objektiivisesti katsoen Sydpillaren ei ole erityisen vaarallinen reitti ja vaikka päiväämme mahtui arviolta kourallinen hetkiä, jolloin pienikin lipsahdus olisi voinut johtaa joko välittömään tragediaan tai parhaimmillaankin helikopterikyytiin, kuuluu tietty määrä sen laatuista riskiä vuorikiipeilyyn: sitä ei voi harrastaa ilman. Ja siinä tietysti myös piilee lajin viehätys monille meistä. Sisäseinät tai sporttikiipeily eivät sellaista houkutusta tarjoa.

Miksi sitten minä, joka olen selvinnyt muutamista tiukoistakin paikoista, olin nyt niin lähellä menettää mieleni hallinnan? Miksi ahdistukseni oli käynyt lähes sietämättömäksi? Ehkä yksi syy on lähtökohdissa: kenties vuosien mittainen pakkomielteeni oli vaivihkaa tehnyt Stetindistä minulle päämäärän vailla varsinaista sisällöllistä merkitystä. Halusin huipulle enemmän kuin kaipasin itse suoritusta, eli sitä nautintoa, jota kiipeilyn kuuluisi synnyttää. Itse asiassa en nauttinut koko retkemme aikan miltei mistään. Olin siellä, mutta vailla sielua. Kun sitten havahduin kasautuviin vaikeuksiin, horjuviin lähtökohtiini perustuva visioni vuoren huiputtamisesta sortui nopeasti ja loppu oli pelkkää eloonjäämistaistelua.

Mikko ei pudonnut. Enkä pudonnut minäkään. Suurin osa amfista oli selvästi helpompaa, mutta lopussa koitti vielä toinen kruksi, ahtaan katon alitse kömpiminen. Varmistimme senkin, mutta tässä kohtaa olimme ehkä jo paremmin sinut tilanteen kanssa, eikä niin paljoa pelottanut. Yhteensä taivalsimme amfia tunnin verran ja pian katon jälkeen pääsimme harjanteelle, joka… ei ollut lainkaan niin helppo kuin olisimme siinä kohtaa toivoneet. Heti alkuun odotti noin kolmeplussan alaspäin kiivettävä boulderi, satojen metrien pudotuksin molemmille puolin. Mikko laittoi kiipeilykengät takaisin jalkaan, minä jatkoin lähestymiskengillä ja asetin boulderin yläpään halkeamaan yhden frendin. En vieläkään tiedä, käyttikö Mikko siinä kohtaa varmistuslaitetta minun varmistamiseeni vai meninkö sen kohdan simulina, mutten kummemmin jaksanut välittää. Mikon tullessa lähinnä spottasin häntä, välillämme ei ollut enää yhtään varmistusta.

Harjanne. Esihuipun kivikasa erottuu jo paremmin.

Harjanteella koimme vielä muutamia epävarmuuden hetkiä ja jännähköjä boulderintapaisia nousuja, mutta pääosin kaiken pystyi varmistamaan, vähintään siirtymällä harjanteen vastakkaisille puolille. Silti, väsymys heikentää motorista varmuutta, eikä meillä olisi varsinaisesti ollut varaa pieniinkään kömmähdyksiin. Kertaalleen eksyimme reitiltä ja reitin pakollisessa laskeutumisessa köysi meinasi ihme kyllä jäädä jumiin – pulttiankkuri on erinomaisessa paikassa, josta köysi pääsee putoamaan suoraan maata kohti. Jossain kohtaa harjannetta muistan varmistavani Mikkoa ja totean vihdoin katselevani jättiläisten maata – lainkaan näkemästäni välittämättä. Olimme paikassa, jonne harvalla on mitään asiaa ja näimme ilmestyksiä, joita harvat saavat nähdä (valo oli poikkeuksellisen hieno tuolloin), mutta olin jo mennyt tilaan, jossa näillä seikoilla ei ollut merkitystä. Koko päivän jatkunut jännitys oli kuluttanut henkisen kapasiteettini lähes nollaan. Mikko totesi myöhemmin, että olisi voinut ottaa monta maailmanluokan valokuvaa minusta tuolla uskomattoman ilmavalla harjanteella, muttei ollut jaksanut keskeyttää hidasta etenemistämme. Yhteensä harjanteen ylittäminen vei meiltä noin kaksi tuntia ja tuuli oli tosiaan yöksi noussut, mikä tietysti lisäsi henkistä painetta.

Kun lopulta näin, että esihuipulle oli jäljellä vain pätkä helppoa kävelyä, silmäni täyttyivät kyynelistä ja raahustin halaamaan Mikkoa. Olimme selvinneet ja ilman, että välillämme olisi missään kohtaa ollut valinnoista aiheutuvaa erimielisyyttä tai suuttumusta. Tässä palaan siihen, mitä aiemmin totesin: on ensiarvoisen tärkeää tuntea kiipeilyparinsa, kun liikutaan rajoilla.

Esihuipulla.

Esihuipulla oli aikaa ottaa kuvia ja videoita. Soitin Teealle ja pyysin anteeksi kaikkia niitä kertoja, jolloin olen vähätellyt hänen pelkojaan vuorilla. Jokainen meistä pelkää, kun omat rajat tulevat vastaan. Jäljellä oli vielä kolmen tunnin kävely alas, jonka aikana kaaduin kertaalleen kivikossa (vain pieniä naarmuja) ja ylitimme osan liukkaasta ja jyrkästä lumikentästä, joka voisi sekin tappaa väsyneen matkaajan. Kello kahdelta yöllä, 19 tunnin taivalluksen jälkeen, olimme taas teltoilla, eikä minulla ollut enää muuta pelättävää kuin sisäreisien krampit (vietin ensimmäisen lepotunnin vuoroin teltassa maaten ja kramppien iskiessä ulos venyttelemään ja juomaan sännäten, samalla holtittomasti rasituksen aiheuttamassa kylmänhorkassa täristen). Joka tapauksessa ymmärsin jo siinä kohtaa olla ylpeä, että jaksoimme, kaksi viidettäkymmenettä ikävuotta lähestyvää miestä. Jotain on tehty elämän aikana oikein. Ja lopulta päänikin pysyi kasassa, vaikkakin niukin naukin.

Stetind esihuipulta kuvattuna. Sydpillaren kulkee jokseenkin vuoren vasenta silhuettia pitkin.

Jättiläisten maa

Aamulla, noin neljän tunnin levon jälkeen, kun teltassa alkoi olla liian kuuma, pakkasimme kamat ja ajoimme takaisin perheidemme luo. Loman viimeiset päivät kuluivat palautellen.

Epilogi

Stetind koetteli rajojani enemmän kuin juuri mikään koskaan. Se hetki amfin kruksissa, kun elämämme oli Mikon liikkeiden vakauden ja kahden kallioon juntatun metallikappaleen varassa, jää mieleeni ikuisesti, ja tunteeni pyrkivät pintaan jopa nyt, näitä sanoja kirjoittaessani. Ja siltikin: enkö ole tällaista kokemusta kaikki nämä vuodet täysin tietoisesti havitellut? Ja enkö olekin nyt valmiimpi ihminen, parempi versio itsestäni jopa? Jos kaikki olisikin mennyt putkeen ja olisimme saavuttaneet huipun, olisinko sittenkin jäänyt paitsi jostain paljon tärkeämmästä? Luulen, että kohdallani asia on juuri niin. Menisinkö uudestaan? Heti Stetindiltä päästyäni olin varma, etten sinne ainakaan. Mutta vuorille? Kyllä varmasti. Seuraavalla kerralla aion toki valmistautua paremmin.

Vielä sananen Mikolle. Kiitos kun lähdit mukaan. Kaikkein mieluiten jaoin kokemuksen juuri sinun kanssasi. Ja olihan se hieno retki.

Kaksi tyytyväistä kiipeilijää. Kolmen tunnin vaellus alas toki vielä edessä.

Kuvat: Mikko Selin, ellei toisin mainittu.

Z is for Zombie

Nomen est omen, sanotaan.

Kävin vuoden 2014 keväällä tai kesällä keskustelua ystäväni kanssa, joka työskenteli tuolloin (sinänsä sattumoisin ja asiaan kuulumatta) ulkoministeriössä. Keskustelumme koski sitä, kuinka kuolevaista on median (ja uutisia kuluttavien ihmisten) kiinnostus erilaisiin, vaikka kuinkakin traagisiin tapahtumiin. Aihe kuin aihe synnyttää aluksi suurta kuohuntaa, mutta pian kiinnostus laantuu ja tapaus painuu unholaan – jos ei se suoraan kosketa itseä. Tuolloin Venäjän hyökkäys Krimille oli ajankohtainen ja ystäväni esitti, että Ukrainan tilanne on tästä poikkeus eikä varmasti unohdu. Väitin vastaan ja unohtuihan se. Länsimaisille median kuluttajille kävi hyvin nopeasti yhdentekeväksi, mitä Ukrainan laitamilla tapahtuu. Sidokset entisen neuvostoliiton alueelle olivat tuolloinkin varsin köykäisiä, ei jaksanut kiinnostaa. Tuli muuta: pakolaiskriisi 2015, Trump 2016, Me Too 2017 ja niin edelleen. Korona 2020 toki pysyi otsikoissa lopulta jopa kaksi vuotta (koska koski itseä), kunnes tuli taas Ukraina 2022. (Koronasta joskus myöhemmin lisää, nyt puhutaan zombeista, ei koronazombeista kuitenkaan.)

Zombi, tuo elävä kuollut, kauhuelokuvien kulttihahmo, joka vaeltaa ympäri maita ja mantuja, tyypillisimmin syödäkseen aivoja tai toisaalta ristiriitaisesti tartuttaakseen zombiutensa uusiin uhreihin. Pysäyttämätöntä on niiden meno ja oleellista, mitä tulee klassiseen zombiin, hitaus. Hitaasti ne nousevat haudoistaan ja alkavatkin tanssia Michael Jacksonin kanssa, jos ovat sattumoisin hyväntahtoisia. Kai niitä nykyään on nopeitakin zombeja, en ole suuri kauhuleffojen kuluttaja, modernien varsinkaan. Joka tapauksessa zombit ovat kelpo matskua mihin tahansa viihdepläjäykseen. Se jostain syvältä kumpuava paha, jota vastaan urhoolliset, kroonisesti alakynnessä olevat ihmiset käyvät, ensisijaisesti säilyttääkseen ihmisyytensä, sillä kukapa haluaisi päätyä vaeltelemaan ajattomasti kuoleman kentille, vailla mitään todellista, itselle hyödyllistä tavoitetta. Sillä Zombi on jo kuollut, mitä se voisi edes haluta?

Ymmärtänette jo, mihin pyrin.

Zombin tarkoitus on yksiselitteisesti tuhota elämää, ihmiselämää erityisesti. Sitä ei johdattele ajatus eikä edes tunne, mutta jollain tavalla se kuitenkin toteuttaa sille annettua, tarinankerronnan kannalta oleellista tarkoitusta. Se ei vihaa eikä rakasta, se vain tuhoaa.

Kun Venäjän joukot vielä valmistelivat hyökkäystään Ukrainaan, mediassa toisteltiin Venäjän sotilaallista ylivoimaa. En ollut vakuuttunut. Jos eivät venäläiset olleet oppineet historiasta mitään, niin oli se lännen medialtakin unohtunut: Venäjä on banaanivaltio, joka ei ole viime aikoina juurikaan sotilaallisilla voitoilla juhlinut. Kyllä, Natsi-Saksa kaatui, mutta olisiko niin lainkaan käynyt, ellei Hitler olisi jatkuvasti soheltanut ja puuttunut armeijan johtamiseen, lopulta ottaen sen kokonaan omaan komentoonsa, sekä erityisesti elleivät länsivallat olisi osallistuneet Saksan kaatamiseen, ollen Yhdysvaltain tuolloisen voiman huomioiden täydellisen ylivoimaisia? Ja Stalinin ihmishengistä piittaamattomat taktiikat aiheuttivat sen, että neuvostoihmisiä kaatui sodassa kirkkaasti eniten. Eli voitto, mutta lukuisin sivuhuomautuksin. Sen jälkeen tappiot ovatkin seuranneet toisiaan ja siksi oli (ainakin minulle) alusta asti selvää, ettei hyökkäys Ukrainaankaan suju suunnitelmien mukaan, kuten onkin käynyt ilmi.

On ironista, että erikoisoperaation tunnukseksi valittiin juuri kirjain Z. Sillä mitä muuta ovat ne rosvojoukot, jotka ovat riehuneet Ukrainan pikkukaupungeissa, kuin oman tahtonsa jonkin tiivistyneen pahan käskettäviksi luovuttaneita, ympäri maita ja mantuja tuhoa kylväviä zombeja? Zombiuden piilevää ristiriitaa noudattaen ne sekä tappavat, että haluavat tartuttaa – tässä tapauksessa ideologiaansa, joka sisältää lähinnä alistumisen hallitsevan eliitin työkaluksi, vailla omaa, henkilökohtaista tarkoitusta.

Yhtymäkohdilla olisi hupaisaa leikitellä, elokuvakäsikirjoitus olisi jo lähes valmis, ellei vallitseva todellisuus olisi niin karmaiseva. Haluaisinkin sukeltaa niiden nuorukaisten psykologiseen sisukseen, jotka tappavat huvikseen, raiskaavat pakonomaisesti ja paskovat lattioille. Naurattaako se kaikki heitä? Tuntuuko sisimmässä pahalta? Millaiset muistot he vievät koteihinsa? Mikä on ryhmäpaineen rooli ja mikä on se laajempi mekanismi, joka tällaiseen kannustaa? Ja miksi? Kuka voittaa, kuinka monta sivuhuomautusta?

Minulle korona ei ollut mitään tähän pahuuteen verrattuna.

Ehkä Putin on elävä kuollut, ehkä se voisi selittää tämän kaiken. Ensimmäinen zombi, joka on onnistunut tartuttamaan ideologiansa eteenpäin. Sillä eikö hän vielä joitain aikoja sitten vaikuttanut monen silmissä ihan kelvolliselta tyypiltä? Esimerkkejä todistajalausunnoista löytyy pientä Suomea myöten: Kurri, Lipponen, Aho, Halonen ja ketä näitä nyt on. Jopa George Bush nuorempi sanoi katsoneensa Putinin sieluun, mitä sillä sitten tarkoittikaan. Ehkä näiden kohtaamisten jälkeen onkin tapahtunut zombiutuminen, jota voisi myös eteneväksi mielisairaudeksi luonnehtia. Eikö kaikki Putinin käyttäytymisessä viittaakin siihen!?

Tarina ei olisi täydellinen ilman Azovstalin puolustajia, joita Putin nimenomaan jahtaa: nämä ovat niitä kiihkokansallisia, jotka ilmeisesti vihaavat Venäjää (eivätkä aivan syyttä, jos Ukrainan historiaa hieman tarkastelee). Kuvitelkaa nyt: Helsingin kantakaupungin kokoinen tehdasalue, terästehdas vieläpä (kaikki muistavat, miten Terminator 2 päättyi), jonka ydiniskun kestävien, pimeiden käytävien uumenissa epätoivoiset, totaalisen alakynteen jääneet ihmiset puolustautuvat heidät piirittänyttä zombien armeijaa vastaan! Höyryä nousee sieltä ja täältä, vettä valuu ja ahjot hehkuvat edelleen tuhansien asteiden lämpöistä säteilyään ja sitten! Kulman takaa zombi! Jos tämä olisi elokuvaa… tiedätte kyllä, miten tarina päättyisi. Ja sitten jättiläismäinen ydinkärki sinne, mistä näitä zombeja sikiää.

Mutta tämä ei ole elokuvaa ja voin vain surra niitä ihmisparkoja, jotka on tuolla lailla jätetty zombiarmeijan tuhottaviksi. Olkoon kuinka yltiönationalistisia tahansa, he ovat nyt ne, jotka seisovat meidän ja elävältä kuolleen ideologian välissä. Tällä kertaa emme saa koskaan unohtaa.

Uskontoa ja byrokratiaa

Yhdet kiipeävät vuorille, toiset istuvat kirkon penkkiin. Monilla meistä on paikkoja, joilla on erityinen merkitys. Lähes pyhiä sijainteja, joissa kohdata oma sisin tai voimistaa ideologista kutsua. Pohjimmiltaan se kaikki on kaiketi tarkoituksen etsimistä.

Minun uskontoni temppeli on kaatopaikka. Tai tarkemmin sanoen Helsingin Seudun Ympäristöpalvelut-kuntayhtymän Sortti-asema. Käyn lähimmällä, Kivikossa, silloin kun tunnen siihen tarvetta.

Sortti-asemien palveluajatus on kaikkiaan järkevä: tehdään epätavallisen ja kertaluonteisen kotitalousjätteen poistamisesta siinä määrin helppoa, ettei sitä tarvitsisi jättää A. sinne, mihin se yleensä päätyy, eli roskakatoksiin, B. metsään tai C. kirpputoreille, joidenkin muiden riesaksi.

Onhan kirpputorikin kaunis ajatus (jos ei sinne tarvitse itse mennä) ja käytetyn tavaran ostaminen ympäristöteko, mutta osittain se palvelee yhä uusien tuotteiden hankintaa: kun tuli kierrätettyä, voi hyvällä omallatunnolla jotain ostaakin. Ja oikeastaan pitääkin ostaa, ajattelee moni, sillä sitä ja tätä aina tarvitaan.

Minä puolestani uskon hävittämiseen. Tunnen voimakasta mielihyvää, kun tarpeettomaksi käynyt esine irtoaa käsistäni ja putoaa siirtolavan uumeniin. Se ei tule koskaan takaisin. Ja parhaimmassa tapauksessa jäte käsitellään hyväksi uskotulla tavalla, tosin siltä osin voin vain luottaa HSY:n lupauksiin. Yhtä kaikki, kokemus on mitä puhdistavin. Pikku hiljaa, esine kerrallaan, ihmiskunta vapautuu tavaroiden mielivallasta. Tai niin minä ideologisessa hurmoksessani kuvittelen. Tosiasiassahan aasialaiset liukuhihnat tuottavat koko ajan lisää niitä asioita, joiden ei tulisi olla. Kertakäyttövaatteita, leluvuoria, kestämättömiä huonekaluja. Things that should not be. Vakaumukseni ei siitä kärsi. Päinvastoin, hydrauliikkavarteen kiinnitetty, halkaisijaltaan metrin mittainen lieriö, joka tasaisin väliajoin jyrää lavalle heitetyistä esineistä tarpeettomat ulokkeet ja onkalot, on minulle vääjäämätön todiste oikeasta suunnasta.

Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, keväisellä pyhiinvaelluksella

Saavun kuuliaisesti Kivikon parisataa metriä pitkälle jonotuskaistalle, jonossa ei ole ketään muita. Minulla on kuorma-auto (tämä on jatkon kannalta ratkaisevaa), jonne heiteltynä edesmenneen ystäväni jäämistöä, mitä erilaisimpia pussukoita ja säkkejä, yksi sohvakin. Isoon pakettiautoonkin olisi mahtunut, mutta kun minulla nyt on se kuorma-auto ja jopa sen ajamiseen suuren henkisen vastarinnan jälkeen hankittu ammattipätevyyskin, niin tottahan olen pakannut ystäväni, suuren keräilijän tavarat siihen autoon, joka minulle on sopivin. Olen perikunnalle lupaillut, että näin tämä kannattaa hoitaa, he kun ovat enemmän kirpputorikansaa. Kävelen esiorgastisissa tunnelmissa kopille, jossa lasti pitää maksaa. Kohta pääsen viskomaan, sohva rikkoutuu takuulla kauniisti pudotessaan, eivät tule koskaan takaisin, ehkä jyrä käynnistyy ja niin edelleen.

Kopissa odottaa paikan tavanomainen virkailija, eli nyreä. Alan selvittää asiaani.

”Tänne ei oteta kuorma-autoja. Lukee tuossa.”

No mitä helvettiä! Tätäpä en tiennyt. Selitän siinä, että auto on oikeastaan kuorma-autoksi pieni, tavaraakaan ei ole paljon.

”Ihan sama. Kuorma-autoja ei oteta.”
”Miksi?”
”Muuten täällä olisi sata kuorma-autoa jonossa koko ajan.”

No mitä sitten?! Sehän olisi vain hyvä asia, se tarkoittaisi muidenkin tulleen uskoon. Sitäpaitsi ei se turha kotitalousjäte loputtomasti lisäänny. Ja harva edes saa käsiinsä kuorma-autoa näinä päivinä. Pitää nimittäin olla ammattipätevyys, kaikkeen paitsi omiin muuttokuormiin. Örkki pleksin toisella puolella (tai oikeastaan mekanismi, jota hän palvelee) tietysti uskoo, että syntyisi väärinkäytöksiä, alettaisiin tuoda teollisuusjätettä jne. Että herra paratkoon, heidän täytyisi alkaa valvoa, mitä niiden tuhansien rekkojen sisuksista sinne jäteasemalle ujutetaan. Vaikka halvempaa on edelleen etsiä joku maapalsta ja haudata vaikkapa rakennusjäte sinne.

Korostan tässä vaiheessa, että asiakaspalvelijan äänenpainot ovat mitä vittumaisimpia.

Yritän yhä: ”Onko sillä nyt mitään väliä, millä ne tuodaan, tässä on vanhan naisen jäämistöä, ihan tavanomaista roinaa, te ette ymmärrä, kuinka vaikeaksi tilanne minulle muotoutuu, nuo tavarat pitäisi sitten viedä takaisin asuntoon jne. jne.”
”Kuorma-autoilla voi viedä Ämmässuolle.”
”Menee viideltä kiinni”, puuttuu toinen peliin. Örkkejä on kopissa kolme (3), laulavat jo kuorossa samaa virttä. Minä en ole täällä neuvottelemassa. Aivan sama. Tänne ei oteta. Meitä ei kiinnosta.

Kello on 16.45. Ei tästä Ämmässuolle ehdi. Auton pitää olla huomenna aamulla tyhjä. Jos voisin valita elämässäni yhden tilanteen, jossa muutun jättiläislohikäärmeeksi, tämä olisi se hetki. Ei tarvitsisi neuvotella. Nyt olen kuitenkin syvästi vaikeuksissa ja kaiken lisäksi tilanteessa, jonka olen pelkästään muita auttaakseni luonut.

”Jos nyt kuitenkin joustaisitte… jos minä nyt vain nostelisin ne tavarat tuosta nopeasti lavalle…”
”Kuorma-auto pitää saada pois tältä alueelta”, toteaa yksi viralliseen sävyyn.

Tarjolla on virkailijoiden mielestä vain yksi laillinen vaihtoehto: ajaa kuorma-auto heti pois alueelta ja kantaa tavarat sieltä portin ulkopuolelta yksitellen noin 100-200 metrin matka jätelavalle. Muutaman tunnin homma. Jos sama määrä olisi pakettiautossa, ei olisi mitään ongelmaa.

”Voisitteko tulla edes katsomaan, mitä tavaraa se on, ihan tavallista kotitalousjätettä, ei tässä yritetä huijata ketään.”
”Ei tulla. Ei meitä kiinnosta yhtään, mitä siellä on.” Kolme aikuista miestä, joilla ei ole mitään parempaa tekemistä kuin tehdä minun elämästäni mahdollisimman hankalaa.

On kenties onni, että tavaroiden nykyinen omistaja, päälle kuusikymppinen naishenkilö on mukanani. Ehkä hänen vetoomuksensa ”pitääkö meidän nyt sitten siirtää ne tavarat minun henkilöautooni ja tuoda sitten sillä vähän kerrallaan” lopulta saa aikaiseksi yksittäisen synapsin liikahduksen.

”Paljonko sitä tavaraa on?”
”Ehkä 3 kuutiota.”
”No paljonko se sitten maksaa?”
”Pitäisikö meidän tietää?”
”Eikun katsot tuosta (osoittaa hinnastoa), että paljonko se maksaa.”

Sanon ensin väärin, mihin vartiosotilas kommentoi ivallisesti. Lopulta hinta löytyy, 92€. Vain kortilla, käteinen ei käy (mekanismi on varmistanut, ettei kukaan vedä välistä).

”Kun minun kuitenkin täytyy tuo auto tuossa kääntää ja ajan noiden jätelavojen ohi, niin sopisiko nyt, jos heitämme nopeasti siitä ohimennen isoimmat tavarat (ettei tarvitse portin takaa kantaa)?”
”Mulle on aivan sama, miten ne tavarat sinne menee.”

Keskustelu on päättynyt.

Ajan auton jätelavan eteen, avaan perälaudan ja totean, että tämän helpompaa tapaa ei ole edes olemassa. Pakettiautosta tai peräkärrystä tavarat pitää vielä nostella kaiteen yli, mutta perälaudalta jätteen voi pudotella suoraan alhaalla odottavaan kitaan. (Tokihan tiesin tämän, mutta asiaa on syytä tässä vaiheessa korostaa, te kirotut byrokraatit siellä kopissa.)

Koen joka tapauksessa tavanomaisen, vaikkakin kiirehdityn jumalallisen tyydytyksen, kun ystävälleni tarpeettomiksi käyneet tavarat katoavat ikuisiksi ajoiksi. Ne eivät koskaan tule takaisin. Viidessä minuutissa auto on tyhjä ja ajamme pois.

Olen ajoittain väittänyt, että suomalainen, niin yhteiskunta kuin yksilökin, rakastaa sääntöjä, JOS ne kohdistuvat muihin ja ERITYISESTI jos niiden noudattamatta jättämisestä pääsee huomauttamaan. Kirjattakoon tämä teksti todistuskappaleeksi numero yksi.

Tapahtuneesta huolimatta olen yhä uskossani vahva, kirkkoni vain kaipaa kehittämistä. Lohikäärmeen kosketusta.

 

Näin käy, jos Sortti-asemalla ei homma toimi. Joku on kai toivonut, että jääkaappi hyppäisi bussiin ja jättänyt sen pysäkille odottelemaan.

In Memoriam: Marja Pyykönen 6.1.1933-24.3.2015

Marja Liisa Pyykönen, naapurini, menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen Herttoniemen sairaalassa 24.3.2015. Hän oli 82-vuotias.

Tutustuin Marjaan vasta noin viisi ja puoli vuotta sitten, joten tunnen hänen elämäänsä lähinnä vain hänen kertomiensa tarinoiden kautta. Marja oli kotoisin Valtimolta, Pohjois-Karjalasta. Hän oli varsin tavanomaisen maalaistalon tyttö ja tarinat hänen lapsuudestaan kuvastivat suurta rakkautta talon eläinkuntaa kohtaan. Sota tietysti varjosti pienen lapsen elämää, kuten kaikkien siihen aikaan.

Marjan elämä muuttui seitsemäntoistavuotiaana hänen sairastuttuaan ”lentävään keuhkotautiin”, kuten hän itse sitä kutsui. Tuberkuloosidiagnoosin tehnyt lääkäri lupasi hänelle korkeintaan kaksi kuukautta elinaikaa. Parantola-ajastaan Marja muisti usein mainita samanikäisen tytön, joka kahdessa kuukaudessa menehtyikin. Jostain syystä Marja kuitenkin voitti taudin, vaikka joutuikin useiden keuhkoleikkausten johdosta hyväksymään osittaisen invaliditeetin loppuiäkseen.

Sisukas ja määrätietoinen nuori nainen ei antanut invaliditeetin lannistaa itseään. Tarinat kertoivat muutosta Helsinkiin, alivuokralaisasunnosta, töistä ainakin ompelijana sekä erityisesti siivousalan esimiestehtävistä, joissa hän käsittääkseni teki pääosan työurastaan. Autokin piti ostaa, samoin asunto tuoreelta Laajasalon kerrostaloalueelta, joka valmistui 70-luvun puolivälissä. Jossain vaiheessa kolmiossa asui myös siskontyttö lapsensa kanssa, tältäkin osin yksityiskohdat ovat jääneet minulta pimentoon. Naimisiin hän ei koskaan mennyt, siskontytöstä ja tämän lapsista tuli hänelle perhe, johon kuului myöhemmin myös saksanpaimenkoira.

Eläkkeelle Marja pääsi invaliditeettinsa ansiosta hieman etuajassa, 59-vuotiaana. Sukulaisnaisten itsenäistyttyä oli aika vaihtaa hieman pienempään asuntoon viereisestä taloyhtiöstä, ja sitten oli aikaa matkustaakin. Tarinoissa vilahtelivat sekä Miami että Iran, josta tuoduilla matoilla Marja sisusti asuntoaan.

Olin tavannut Marjan jossain vaiheessa vuotta 2007, varoitin häntä äänekkäästä koirasta, joka pian muuttaisi yläkertaan asumaan. Äänekäs se aluksi olikin, mutta Marja ei ollut moksiskaan, haukku oli koiran puhetta. Palasin asuntooni vuoden 2009 syksyllä ja tuossa vaiheessa Marjan käsien vapina, toimintavapina, kuten hän sitä kutsui, oli pahentunut. Hänen oli jo hieman vaikea liikkua ulkosalla, saatikka kantaa raskaita kuormia. Marja oli aina tottunut pärjäämään itsenäisesti ja hän vieroksui ajatusta muiden laittamasta ruuasta saatikka muuttamisesta palvelutaloon. Päädyimme järjestelyyn, jossa kävin kerran viikossa tekemässä hänen ostoksensa, kauempana asuvien sukulaisten täydentäessä varastoja vieraillessaan. Näiden viikoittaisten tapaamisten ansiosta aloin vihdoin tutustua häneen paremmin. Omat isovanhempani olivat jo kuolleet, eikä heillä maanviljelijöinä ollut kerrottavinaan tarinoita viisikymmentäluvun Helsingistä. Kuten yllä on jo käynyt ilmi, kaikki ei koskaan tullut kerrotuksi ja tarinoihin jäi paljon aukkoja, mutta niitä saattoi mielikuvituksella täydentää.

Marja oli ihastunut pieneen Heta-koiraani heti alusta lähtien. Kyselin usein, pitääkö Heta meteliä jäädessään yksin. Piti, mutta Marja oli alkanut lauleskella sille alakerrasta. Se kuulemma auttoi, Heta jäi kuuntelemaan laulua ja lopetti haukkumisen. Hetan tuntien tarinaan on helppo uskoa, joskin hiljentyminen saattoi johtua eniten uteliaisuudesta. Kukapa koiran pään sisään näkisi.

Noin kaksi vuotta sitten (nyt ihmettelen, miksi vasta silloin) keksimme kokeilla, josko Heta suostuisi jäämään Marjan luokse työpäivinäni tai muulloin, kun olin poissa. Heta on yhteishuoltajuuskoira, mutta minun luonani asuessaan se on hyvin tiiviisti minun lähelläni. Oli hieman epävarmaa, miten se suhtautuisi vieraan vaikkakin tutun ihmisen luokse jäämiseen. Aluksi se haukkuikin minun perääni, mutta pian se oppi pitämään uudesta järjestelystä erittäin paljon. Marja, joka ei kuulemani mukaan kovin helposti luottanut ihmisiin, antoi minulle asuntonsa avaimen ja laskin Hetan sisään lähtiessäni, eikä se taakseen katsellut. Sillä oli kiire hoitamaan Marjaa, sekä etsimään kätkettyjä herkkuja. Sanoin aina Hetalle, että nyt pääset hoitoon, mutta tosiasiassa Heta, viiden pennun kokenut äiti ja vahvasti hoivaviettinen koira pikemminkin hoiti Marjaa. Jos päivän aikana tuli vieraita, Heta piti tarkasti heidän toimiaan silmällä ja tarvittaessa kävi vähän ravistamassa lahkeestakin, jos joku innostui liikaa siivoamaan. Jos Heta ei ollut paikalla, vieraat kyselivät, että koska se sinun terapiakoirasi taas tulee. Erityisesti Heta rakasti hinkata itseään Iranista tuotuja karheita mattoja vasten, kaikkien suureksi huviksi. Järjestelystä muodostui todellinen win-win sekä win, kaikki voittivat- ja paljon.

Viime vuoden syksyllä ja erityisesti lopuksi kevättalvella Marjan terveys alkoi heiketä näkyvästi ja hän pärjäsi yhä huonommin itsekseen. Lähes loppuun asti Heta kuitenkin kävi hänen luonaan ja oli kenties tuolle eläinrakkaalle maatalon tytölle siinä vaiheessa se kaikkein tärkein seuralainen. Marja oli nuoruutensa tuberkuloosin takia viettänyt sairaaloissa ja parantoloissa pitkiä aikoja, eikä siksikään halunnut muuttaa kotoaan. Lopulta hän joutui sairaalaan, mutta ehti viettää siellä vain alle viikon. Tapasin Marjan viimeisen kerran maanantaina, jolloin hän oli jo hyvin, hyvin heikossa kunnossa. Toivoin silloin hiljaa sisälläni hänelle pikaista vapautumista maallisista vaivoista. Seuraavana aamuna hän löytyi sängystään kuolleena.

Jään kaipaamaan sinua Marja, ystävääni. Samoin kaipaa Heta sitä ”kolmatta kotia”, jonka sinä hänelle viimeisinä vuosinasi tarjosit ja niitä tärkeitä tehtäviä, joista se sai luonasi huolehtia.

 

Marja isosiskonsa kanssa. Tarkka ajankohta ja kuvaaja tuntemattomat.

Heta työssään. Näistä hetkistä tuli Marjalle korvaamattoman tärkeitä.

 

20 vuotta liikaa

“Muss ich auch mit der Ohnmacht kämpfen, ich esse weiter unter Krämpfen.”*

Tarinan aluksi täytyy palata kaksikymmentäviisi vuotta ajassa taaksepäin. Nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että se tarkoittaa aikakautta, jolloin Suomi oli vielä Euroopan Japani ja Lohjan lukiossa sai syödä aivan niin paljon kuin halusi. Niinpä söimme kilpaa. Pinaattilettuja, koska niitä oli helppo mitata – ja kohtuullisen helppo syödä suuria määriä. Kisan herrasmiessäännön mukaan kaikki söivät myös lisuketta eli kinkkumakaronisalaattia ”kohtuullisen määrän” jokaista pinaattilettuannosta kohden. En muista, kuinka tarkkaan tuota sääntöä valvottiin tai noudatettiin, mutta kisat pysyivät reiluina.

Voitin jokaiset muutaman luokkatoverini kanssa järjestämämme kisat ja viimeiseksi jääneen omalla ennätykselläni, joka saattaa olla edelleen myös lajin maailmanennätys: 90 pinaattilettua. Niitä samoja, joita tänäkin päivänä löytyy markettien hyllyiltä kahdenkymmenen kappaleen pakkauksissa. Alle kahden vuoden kuluttua Neuvostoliitto romahti, Suomeen iski lama ja pinaattilettujen määrä rajoitettiin kymmeneen per oppilas. Se jokseenkin veikin pohjan kisaamiselta.

Teinihän tunnetusti kasvaa, liikkuu ja kuluttaa. Minulla on tallella merkintä heinäkuulta 1991: pituus 188cm, paino 70kg. Ei siis ylipaino-ongelmia, ainoastaan koulun kovin syöjä ja ylpeä siitä. Vankistumista toki tapahtui, viimeinen merkintä on toukokuulta 1994, vapautuessani armeijasta: 84kg.

Joskus kuva puhuu enemmän kuin kymmenentuhatta ateriaa. Minulle se hetki koitti maaliskuussa 2014, melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Olen kuvassa pukeutunut mustaan, vartaloa myötäilevään urheilupaitaan ja ylläni on myös kiipeilyvaljaat ja kädessä shampanjalasi. Keskivartaloni on kuin tynnyri, joka jättää varjoonsa kuvitelmieni lihaksikkaan rintakehän ja hartiat sekä onnistuu lisäksi korostamaan käsivarsieni ohuutta. Kiipeilyvaljaani ovat jäämässä uhkaavasti päälle vyöryvän vatsan alle pimentoon. Mieleni täyttää häpeä sekä epäusko.

Hälytyskellojen ääniä on kyllä ollut ilmassa. Kiipeilykaverini ovat avuliaasti kommentoineet (jo miltei kymmenen vuoden ajan) painoani. Toki olen tiennyt, etten ole aivan nuoruuteni iskussa, mutta rastittaisin silti kehotyypin kohdalle ”atleettinen”. Painoni huitelee 98 kilon kieppeillä, mutta suurin osa on lihasta, eikö niin?! Kiipeilyssä paikalleen jämähtänyt kehitykseni johtuu siitä, että kiipeily nyt vaan on vaikeaa, vanhempana ei enää jaksa tai jotain.

Hirvittävää itsepetosta kaikki.

Seuraa muutamien viikkojen kuvotuksen jakso. Alan tarkastella kehoani uusin silmin, peilin ääressä ja armottomassa valossa. Alan myös miettiä, mistä tuo lähes itsemurhaan oikeuttava ällöttävyys johtuu.

Paitsi että aloitan radikaalisti uusitun harjoittelun, lähestyn myös ruokavaliotani pyövelin mentaliteetillä. Ensimmäisenä lähtevät turhat sokerit. Tuoremehussa sitä on parhaimmillaan noin 12 prosenttia. ”Tuoremehussa”, joka tosiasiassa ei tuoreesta tiedäkään. Jugurtti jää pois. Satunnaiset pullat pois. Sitten karsin kaiken rasvan, jonka suinkin keksin. Yököttävän, lilluvan rasvan.

Mutta loppujen lopuksi en syö kovinkaan epäterveellisesti, en ole koskaan syönyt. Minä, joka ensimmäisellä luokalla määrätietoisesti päätin, etten karkkia syö, koska se ei ole minulle hyväksi. Enkä oikeastaan koskaan osta kaupasta esimerkiksi olutta, pitkin viikkoa juotavaksi. Saatikka viinejä tai muita alkoholituotteita. Minulle ne ovat aina olleet seurustelujuomia sekä funktionaalisia hyödykkeitä, tarkoituksenaan erilaisten olotilojen saavuttaminen ja kynnysten madaltaminen.

Varsinainen oivallus alkaa paljastua minulle vaivihkaa. Käyn silloin tällöin lounaalla buffet-tyyppisissä paikoissa. No, ollaanpa rehellisiä: olen aina pyrkinyt syömään lounaani ravintoloissa, joissa saa syödä niin paljon kuin haluaa. Tai ainakin riittävästi. Uusine tuntemuksineni astun tällä kertaa Hakaniemen Juttutupaan. Pöydät notkuvat, kymmenellä eurolla saa kaiken. Minä jätän ateriani suorastaan kesken. Ehkä ensimmäistä kertaa en hyödynnäkään buffettia täysimääräisesti. Tunne on hämmentävä.

Puolen tunnin kuluttua olen kuitenkin täynnä. Olen jo metrossa. Ja juuri siinä piilee ratkaisun avain. Olen syönyt kaksikymmentä vuotta liikaa. Ja ennenkaikkea: liian nopeasti.

Seuraavien viikkojen aikana alan tietoisesti pienentämään kaikkia aterioitani. Huomaan myös, että olen syönyt määrämittaisia välipaloja täysin riippumatta siitä, olenko nälkäinen. Vain, koska niin on ollut tapana. Iltaisin menen usein nälkäisenä nukkumaan. Alan suorastaan nauttia nälästä. Kiusaan itseäni syömällä vain vähän. Alan siirtyä lounaspaikkoihin, joissa ei edes tarjota buffettia. Pikkuhiljaa huomaan, että tulen myös täyteen aiempaa pienemmistä annoksista.

Ja kappas vain: ei mene kauaa, kun vaikutukset alkavat jo tuntua. Ja vain vähän ajan kuluttua siitä jotkut ystäväni jo mainitsevat asiasta. Teen välillä raskastakin työtä, treenaan kiipeilyhallilla, pidän kiinni uusitusta ruokavaliostani sekä –rytmistäni. Alle puolessa vuodessa putoaa noin viisi kiloa, juuri ne kaikkein ylimääräisimmät viisi kiloa. Kiipeilyni taso nousee, tunnustelen keskivartaloani mielelläni. On todellakin hienoa tuntea ne kaikki lihakset, joita ihmiskehosta löytyy. Vähän myöhemmin lihaserottuvuus on jo silmämääräisestikin parantunut; löydän etureidestäni muotoja, joiden olemassaolon olin unohtanut.

Kuulostanko jo neuroottiselta fitness-uskovaiselta? Esiasteen anorektikolta? En kiistä, ettenkö olisi yllättynyt, kuinka helposti kehon muutoksista aiheutuvat tuntemukset lähestyvät pakkomielteisyyttä. Koen prosessin aikana hetkittäin voimakasta vastenmielisyyttä kaikkia elintarvikkeita kohtaan. Korostan, etten ole edelleenkään laiha ja painoni voisi vielä pudota paljonkin, aiheuttamatta yleistä huolta. Uskon kuitenkin myös, että ihmisellä on jokin luonnollinen painonsa, jossa pysyy kohtuullisin elämäntavoin ilman suurta vaivaa. Kiipeilijät pitävät mielellään jalkansa ohuina, mutta minä en varsinaisesti ole kiipeilijä, olen vain kiipeilyn harrastaja. Minun ei tarvitse optimoida kehoani vain yhtä tarkoitusta varten.

Ja siksi tämä tarina onkin lopulta vietävä yleisemmälle, yhteiskunnalliselle tasolle. Sillä mitäpä muuta nykyaikainen elintarviketeollisuus on kuin ylettömyyttä? Minä en syytä kahdenkymmenen vuoden harharetkestäni mainoksia tai kauppojen tyrkytysmentaliteettia, sillä olen niille uskoakseni täysin immuuni. Minun syyni olivat jossain syvemmällä: kulttuurissa, jossa ilmenee syömiskilpailuja. Jossa ahtaminen on jonkinlainen miehuuden symboli. (Voitaneen melkoisella varmuudella sanoa, että kyse ei ole naisiin kohdistuvasta kulttuuripohjaisesta kannustimesta.) Mutta olkoon kenenkin täsmälliset lihomisen syyt mitkä tahansa, elintarviketeollisuuden logiikka kapitalistisessa järjestelmässä implisiittisesti toivoo, että jokainen meistä söisi niin paljon kuin mahdollista, koko elämänsä ajan.

Ihmiskeho ei kuitenkaan tarvitse läheskään niin paljon. Olen lyhyessä ajassa onnistunut vähentämään käyttämäni ruoka-aineksen määrää luultavasti noin kaksikymmentä prosenttia, enkä ole kokenut seurauksia mitenkään haitallisiksi. Pikemminkin nimenomaan päinvastoin. En sano, että jokaisen tulisi pyrkiä samaan (minä nimittäin todellakin söin paljon, sen voi jokainen minua vähänkään paremmin tunteva todistaa, tarvittaessa söin aina kaiken), mutta asiaa kannattaa miettiä myös globaalilla tasolla, yhä vähenevien resurssien kannalta. Tässä paradoksien maailmassa meitä kannustetaan rukoilemaan kasvua, mutta monesti todellinen ratkaisu piilee vastakkaisessa suunnassa.

Post Scriptum

Ylensyönti (olisi täsmällisempää puhua kilpasyömisestä, ei ketään vastaan mutta kunnianosoitukset huomioiden) on ainoa asia, johon koen elämässäni muodostaneeni jonkinlaisen tapariippuvuuden. Se syntyi huomaamatta ja säilyi tunnistamattomana pitkään. Huomaan yhäkin, niissä samoissa lounaspaikoissa, että luontainen impulssini kehoittaa minua syömään kaiken. Luultavasti aivoissani tapahtuu ajan myötä muutoksia ja impulssi heikkenee, päättäväisen toiston kautta. En ole huolissani tahdonvoimani riittävyydestä: minähän olen se ihmelapsi, joka kieltäytyi karkeista loppuiäksi, kuuden vuoden ikäisenä. Mutta jos joskus kohtaat minut aterialla ja syömiseni näyttää riistäytyvän käsistä, vedä reippaasti hihasta.

Post Post Scriptum

*”Tajuttomuutta vastaan taistellen, kouristuksia uhmaten, syön yhä.” – Rammstein, Mein Teil –

Lasten suusta

Eräässä perheessä keskusteltiin hiljakkoin tasa-arvoisesta avioliittolaista. Lapselle asian sisältö ei ollut täysin auennut.

 

Lapsi: Mitä se tarkoittaa?

Äiti: On kyse siitä, voiko kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä solmia avioliiton keskenään.

Lapsi: Entä kolme?

 

Niinpä…

Lost Highway Number 6

I never quite understood, where exactly David Lynch gets his ideas. You know, the discontinued fragments of stories layered on top of each other and then pressed into one entity, to look like an actual film. I wasn’t a fan of Twin Peaks when it originally aired, to me the story just kept on going for way too long and I could not get excited of yet another weird turn. But Lost Highway and Mulholland Drive in particular were landmarks for me. I saw that you can actually make a great film while leaving your audience guessing. (Now I’m sure he wasn’t the first one to make films of this kind, but he’s my best reference.) Still, I never figured out his initial inspirations. Until I was myself, on the Lost Highway.

* * *

http://www.youtube.com/watch?v=ZZ-8Nff5bM4

* * *

I can see the road disappear into darkness behind us. There are very few sounds except that ouf our vehicle with its noises. For a moment I believe I’m inside an armored tank, because I feel pleasantly safe. But it is in fact an ambulance. I have to lift my head a bit to see out of the back windows. Not something I’ll do all the time, since I’ve got a safety collar around my neck and further I’m tied down to the bed, so lifting my head is a task in itself. But there I see it, that collection of white lines in the middle of the road, discontinued by significant dark gaps. The median.

I’m ok, the angel told me so. Now she’s sitting in front, next to the bearded driver. I’ve been at the MRI, I have no memory of that. Apparently I fell. I have no memory of that either, but I can conclude. I’m an ice climber by definition and this time of the year we always pick it up. I fell all the way to the ground and I don’t find that hard to believe. Golden rule of ice climbing: the leader must never fall. The rule implies: if you should fall, you will get hurt, probably seriously.

I feel happy. More and more of the dark road is sucked into the darkness of the night and I’m getting closer to something on Lost Highway Number 6. The paramedics in front are in the middle of their very long shift. I’m completely dependent on their driving, I don’t think I could take another hit. But everyone’s been so nice to me today. I object nothing. I begin to wonder, would it be so bad, to always be this care-free? In a little daze?

I keep calling people. And keep forgetting what we talked about. Live in the moment baby! Images flash on my screen: faces of my friends, my climbing buddies of today. I was gonna talk to them about a few things on the way back. On this same highway. But our paths have diverged.

Ideas begin to take shape. A character in my manuscript will begin to lose her grip on reality, but how? Encountering otherworldly masters who defy any laws of physics? Or just a simple blow to the head? What was the point of lobotomy again? In essence, to make seriously ill mental patients happy again. Could this… could this blow to my head have severed a few unwanted connections permanently?

Back to my character, did I just solve a major problem? She was a little boring, to be honest. And I couldn’t create that necessary fire. But there are so many ways I can tinker with her brain, on paper. Did I need this experience to become a more innovative person? And how much more could there be, in the brains of each of us? Could we all be the David Lynches of our own life? Or just simply happier?

To my great surprise, it is now legal to consume marijuana in the state of Colorado. Smoking pot has known effects: you are able to explore unknown areas of your brain, at least for a moment. When I crashed a truck a few years ago, there was a second’s moment within the events when I was able to recognize eight separate and successive thoughts. I can’t help but wonder, what else is there, and how to extract it?

* * * 

A few days later and I’m recovering. But inside me there is a little voice asking, if I really want to, fully. I feel like I’ve just cracked the door at the back of my closet and seen the beginning of My Personal Lost Highway, the one I’ve been looking for since I can remember. Beckoning, I can almost see the child on the border between light and darkness. “Get off the ambulance!”, it says.

Taken care of by my friends. Photo: Mikko Selin.

Vallatkaa suojatiet!

Kahdeksan vuotta pääkaupunkiseudun liikenteessä on takanapäin, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös. Liikennehän nimittäin aina puhuttaa ja aiheesta kuulee harvoin puhuttavan positiiviseen sävyyn; liikenne toimii aina liian huonosti, muut kuljettajat ovat idiootteja, ainaiset tietyöt hankaloittavat ja niin edelleen. Totta onkin, että liikenteessä aivan tavanomaiset ihmiset saavat joskus tilaisuuden päästää sisäiset hirviönsä valloilleen – ja tekevät sen myös. Nyrkinheilutukset, sormimerkit, hitaamman kuljettajan hiillostaminen perässä roikkumalla, raivoisat kilpa-ajot: ne ovat kaikki voittopuolisesti mieskuljettajien maaperää, ainakin omien havaintojeni pohjalta. Vaikuttaakin siltä, että pääkaupunkiseudun miesautoilijat ovat supistaneet kielemme persoonapronominit kuudesta yhteen: liikenteessä tunnetaan vain minä. Punaisia päin saa kiihdyttää, jos minä ehdin. Ei haittaa, vaikka risteävän kaistan liikenne joutuu vähän odottamaan, sillä minä olen jo ohittanut risteyksen. Myös kaistojen vähentyessä hyödyllinen vetoketjuilmiö on miltei tuntematon: jos tiellä on tyhjää tilaa, se otetaan pois. Seurauksena on jonojen tökkivä eteneminen sekä väkivaltaiset viistosyöksyt loppuvalta kaistalta jatkuvalle.

En väitä itse olleeni mikään yksiselitteinen teiden ritari. Usein päinvastoin – kiireen ollessa kovimmillaan olen ajanut kuin perkele, kuitenkin pitäen melko tiukasti kiinni periaatteesta, jonka mukaan kovaa saa ajaa, mutta muille ei saa aiheuttaa haittaa. Silti en ole välttynyt tilanteilta, joissa nyrkki tai keskisormi on heilunut minun suuntaani. Yksi ilmiö kaiken tämän keskellä on kuitenkin noussut niin räikeäksi, että olen kokenut tärkeäksi toimia omalla liikennekäyttäytymiselläni jonkinlaisena vastavoimana.

Pitää palata aina vuoteen 1996 ja Osloon, jonne olin vastikään saapunut vaihto-opiskelijaksi. Muistan edelleen sen liikennevalottoman suojatien, jonka edessä odottelin suomalaisen nöyrään tapaani vuoroani päästä ylittämään tie. Tapahtui ihme. Pyytämättä ja yllättäen autot pysähtyivät suojatien eteen ja hämmentyneenä käytin syntyneen mahdollisuuden hyväkseni. Pian kävi ilmi, että moinen käyttäytyminen oli norjalaisautoilijoille aivan tavallista, mutta ero Helsingissä oppimaani oli niin räikeä, että tuo ensimmäinen muistikuva on jäänyt mieleeni pysyvästi.

Valitettavasti pääkaupunkiseudulla tilanne ei ole kuluneiden miltei kahdenkymmenen vuoden aikana juurikaan kehittynyt, tieliikennelain yksiselitteisyydestä huolimatta. Kun autoilijana pysähdyn liikennevalottoman suojatien eteen päästääkseni jalankulkijoita tai pyöräilijöitä ylittämään, tapahtuu seuraavaa:

1. Epäusko. ”Onko autoilija todellakin päästämässä meidät?”
2. Ilahtuminen. Kiitollinen hymy tai AINA vähintään pieni kädenheilautus.
3. Kiire ylittää. ”Se armahti minua, en toki halua jäädä tähän suojatielle matelemaan sen riesaksi.”

Tämä asenne on hyvin iskostettu jopa alakouluikäisiin lapsiin, hekin osaavat lähes aina kiittää autoilijaa. Vanhukset taas vaikuttavat usein jopa ylitsevuotavan kiitollisilta, että joku viitsii heidän vuokseen pysähtyä kun vieläpä tiedetään, kuinka hitaasti monet heistä ajoväylän ylittävät. Että he, yleinen riesa, saavat tällaisen suosionosoituksen.

Jokainen ymmärtänee tarinan opetuksen: tilanne on täysin päälaellaan ja päin helvettiä. Kyse on vain ja ainoastaan liikennekulttuurista ja vaikka kuinka pysähtelen aina kun mahdollista ja niin kenties tekee moni muukin, se ei vielä riitä. Tarvittaisiin myös jalankulkijoiden rauhanomainen asennemuutos. Ettei enää nöyrinä pelättäisi vaan rohkeasti astuttaisiin suojatielle, mahdollisesti jonkin näkyvän eleen avustuksella, että autoilija varmasti huomaa. Ei tietenkään niissä tapauksissa, kun autoilija tulee kohti runsaalla ylinopeudella (mitä tietysti tapahtuu turhan usein) ja tilanne vaikuttaa liian vaaralliselta, vaan aluksi vain niissä tilanteissa, kun auto on selvästi mahdollista pysäyttää turvallisesti ennen suojatietä. Varsinkin jos auto hidastaa jo hyvissä ajoin ennen suojatietä, tulisi jalankulkijan (tai pyöräilijän) toimia rohkeammin. Joskus nimittäin käy niin, että autoilija tarkoituksella hiljentää, ettei joutuisi kokonaan pysähtymään jalankulkijan ehtiessä jo ylittää tie ennen autoilijan saapumista kohdalle. Mutta koska jalankulkija empii, kummaltakin kuluu turhaa aikaa. Kulttuurin ollessa mitä on ei jalankulkijaa voi tästä syyttää, mutta tilanne on varmasti helpoimpia, joissa jalankulkija voisi kokeilla uutta lähestymistapaa.

Kulttuurisidonnaiset käyttäytymistavat eivät yleensä muutu yhdessä yössä. Pienin askelin ja kenties valtiollisen valistuskampanjan avustuksella suojateiden tilanne olisi kuitenkin mahdollista kääntää sellaiseksi, kuin tieliikennelaki on sen tarkoittanut. Se vaatii myös suojateiden käyttäjiltä proaktiivisuutta, nähdäkseni nykyinen autoilukulttuurin yleinen suunta ei viittaa pelkästään autoilijoiden puolelta tapahtuvaan muutokseen. Suojateiden marssijärjestyksen muuttuminen voisi lisäksi johtaa tarpeellisiin asennemuutoksiin myös autoilussa yleensä.

PS. Jotkut ovat keksineet, että Helsinkiin saadaan parhaiten lisää tonttimaata muuttamalla moottoriteitä niin sanotuiksi kaupunkibulevardeiksi, siis kaksikaistaisiksi kaduiksi, joilla liikenne etenee taajamanopeudella. Idea on hyvä, mutta riittämätön. Väitän, että useimmissa tilanteissa jopa kaksikaistaisuus on turhaa. Liikenne pitää vain suunnitella yksisuuntaiseksi siten, että aina pääsee kiertämään ympäri. Esimerkiksi Länsiväylä voisi olla yksisuuntainen vain länteen aina Kehä I:lle asti, josta yksisuuntainen väylä jatkuisi kohti itää Itäkeskukseen saakka ja sieltä taas länteen kohti keskustaa. Kehä III voisi puolestaan olla yksikaistainen länttä kohti ja muut pääväylät Turun moottoritie, Vihdintie, Hämeenlinnanväylä, Tuusulanväylä ja Lahdenväylä olisivat kaikki yksisuuntaisia vuorotteleviin suuntiin siten, että kiertäminen kohteeseen olisi aina mahdollista. Samaa periaatetta voitaisiin soveltaa myös kautta linjan erilaisiin katuihin, joista suurin osa on nyt kaksisuuntaisia aivan syyttä. Varsinkin arvoalueilta (Eira, Punavuori, Töölö yms.) olisi mahdollista vapauttaa erityisen arvokasta tonttimaata ja Mannerheimintielle mahtuisi helposti pitkä rivi punatiilielementeistä koottuja arkkitehtuurin helmiä. Myös koska tonttimaa kallistuu aina vain eikä kaduille tai väylille ole jatkossa enää tilaa, pitää kaikki uudet kulkuväylät määrätä kaavoituksella sijoitettaviksi maan alle, jolloin asuin- ja työpaikkatalot voidaan sijoittaa aivan toistensa viereen.

Saurusten loppu

Kuutisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten elettiin mullistusten aikoja. Rämeiköissä ja metsissä huolestuneet kansalaiset, ja tällä tarkoitetaan hallitsevan luokan jäseniä, jotka paleontologinen tutkimus on yleisesti nimennyt dinosauruksiksi, kävivät kiihkeitä väittelyjä tulevaisuuden uhkakuvista. Erityisen paljon tunteita herätti tiettyjen muukalaislajien esiinnousu ja saapuminen hallitsevan luokan normaalia elämänjuoksua häiritseväksi tekijäksi. Suurta kummastusta herätti muunmuassa näiden muukalaisten kerrassaan epäsovinnainen tapa lisääntyä: ei munimalla, vaan eläviä poikasia synnyttäen. Tiettyjen poikasten ruokintaan liittyvien fyysisten ominaisuuksiensa vuoksi tulokkaita kutsuttiin pian haukkumanimellä nisäkkäät.

Samalla kun nisäkkäiden saapuminen aiheutti kasvavaa närää hallitsevassa luokassa, huoli ilmaston muutoksista alkoi myös nousta puheenaiheeksi erilaisissa kokouksissa ja kokoontumisissa. Oli havaittu, että öisin oli nykyään kylmempää kuin ennen, eikä sellaista katsottu hyvällä, sillä vaihtolämpöisille pitkittynyt aamulämmittely merkitsi ruuan hakuun käytettävän ajan vähenemistä. Ennen kaikkea havaittiin myös, että nisäkkäillä ei samanlaista ilmiötä esiintynyt ja usein ne olivatkin jo haalineet tärkeitä ruokavaroja itselleen saurusten vielä lämmitellessä. Eräät provokatiiviset tahot pyrkivätkin sysäämään syyn ilmaston muutoksesta jo valmiiksi epäsuosittujen nisäkkäiden niskoille kunnes havaittiin, että yöt pyrkivät kylmenemään sellaisillakin alueilla, joilla nisäkkäitä oli vähemmän. Tämä johtopäätös lisäsi epävarmuutta asioiden tilasta ja pakotti johtavat saurukset organisoimaan maailman ensimmäisen ilmastosymposiumin.

Konferenssista muodostui täydellinen katastrofi. Ensimmäisenä takaiskuna kaikki merissä elävät saurukset päättivät boikotoida maalla pidettävää konferenssia, koska heillä ei ymmärrettävistä syistä ollut mahdollisuutta siirtyä konferenssipaikalle, joka sijaitsi korostetun kaukana sisämaassa, joidenkin väitteiden mukaan eräiden merisaurusten kanssa huonoissa väleissä olleiden rannikkoasujista koostuvien ryhmittymien lobbauksen tuloksena. Lentoliskoja toki saapui paikalle sankkoina joukkoina, mutta kaiken kaikkiaan konferenssi oli alusta lähtien torso.

Varsinainen keskustelu kääntyi valitettavan pian lisääntyvään muukalaisongelmaan ja itse pääaihe jäi vähemmälle huomiolle. Lienee ollut niin, että ilmaston muuttumiselle ei uskottu voitavan tehdä mitään, jolloin näiden pohjimmiltaan varsin lyhytjännitteisten olentojen huomio kääntyi aiheeseen, johon uskottiin löytyvän helppojakin ratkaisuja. Niinpä konferenssin loppuyhteenvedossa luotiin nisäkkäiden kiintiöjärjestelmä: eräänlainen monimutkainen luokittelu sille, kuinka suuria määriä nisäkkäitä tultaisiin sallimaan millekin alueille. Kenties myös ajateltiin, että nisäkkäiden määrää rajoittamalla voitaisiin varmistaa ruuan riittävyys myös hitaasti lämpeäville sauruksille.

Konferenssin loppuhuipentumaksi suunniteltu yhteinen gaalaillallinen sai ikävän lopun lihaa syövien konferenssiedustajien syödessä lähes kaikki kasveja syövät saurukset. Tästä välikohtauksesta johtuen loppuyhteenvedossa hahmoteltu nisäkkäiden kiintiöjärjestelmä jäi tärkeimmiltä osiltaan toteuttamatta, sillä kasvissyöjien henkiin jääneillä edustajilla ei ollut gaalaillallisen tapahtumien jälkeen suurtakaan motivaatiota osallistua kiintiöjärjestelmän käyttöönottoon yhdessä lihansyöjien kanssa.

Kului jälleen muutamia tuhansia vuosia ja ongelmat ilmaston kylmenemisen sekä nisäkkäiden lisääntymisen suhteen tuntuivat yhä pahenevan. Tarpeeksi maaniteltuaan lihansyöjäsaurukset saivat lopulta kasvissyöjät suostumaan uuden ilmastosymposiumin järjestämiseen. Kaikilla oli nyt yhteinen ja vakava ongelma: tietyt röyhkeät nisäkäslajit olivat keksineet oivallisen ravinnonlähteen, saurusten munat. Usein ne kävivät munavarkaissa juurikin öisin, kun sauruksilla ei ollut kerrassaan mitään mahdollisuutta estää niitä. Kylmät yöt olivat kerta kaikkiaan liikaa vaihtolämpöisille hallitsevan luokan jäsenille. Sitäkin ahkerammin kävivät nisäkkäät, usein tuohon aikaan pienehköjä jyrsijöitä, työn touhuun öisin: se oli heidän hetkensä maailmassa, joka pitkälti halveksi ja vihasikin heitä.

Niinpä uusi konferenssi järjestettiin. Merisaurukset järjestivät nyt protestina oman ”Universaalin ilmastojamboreensa”, mutta siitä puhuttiin yleisesti varsin vähän eikä tuloksista siksi ole jäänyt mitään kerrottavaa. Sen sijaan maalla ja ilmassa asuvien saurusten konferenssissa saatiin kuin saatiinkin aikaiseksi yksi yhteinen julkilausuma: ilmaston kylmenemiselle asetettiin alaraja, maapallon keskilämpötila ei saisi pudota yli kahta tuonaikaisen mittajärjestelmän astetta. Tämä katsottiin vielä riittäväksi asiaintilaksi ja sen uskottiin pysäyttävän myös nisäkkäiden yhä hallitsemattomampi lisääntyminen ja liikuskelu. Valitettavasti gaalaillallisella lihansyöjäliskot saartoivat ja söivät jälleen lähes kaikki kasvissyöjäsaurukset ja kovalla vaivalla hankittu luottamus ryhmittymien välillä katosi kokonaan. Henkiin jääneet kasvissyöjät poistuivat konferenssipaikalta vannoen ’ennemmin vaikka ryhtyvänsä nisäkkäiden orjiksi kuin enää koskaan luottavansa lihansyöjäsauruksiin’.

Dinosaurusten muisti on kuitenkin lyhyt ja niinpä vielä kerran, ennen lopullista tuhoa, järjestettiin maailman kolmas ilmastosymposiumi, noin tuhat vuotta edellisestä. Heikentyneet olivat saurusten rivit ja huomattiin, ettei paikalla enää ollut edustajia kookkaammista sauruslajeista. Nyt puhuttiin kyvyttömyydestä sopeutua ja erityisesti isoimpien lajien kohdalla myös tietystä ylimielisyydestä, joka oli kenties johtanut useiden lajien kohdalla tapahtumaan, josta konferenssiedustajia oli kuitenkin ankarasti kielletty puhumasta: sukupuuttoon. Yhteisen rintaman luomiseksi konferenssi järjestettiin tällä kertaa merenrannalla, jotta myös vesissä elävät saurukset voisivat lähettää edustajansa paikalle. Se osoittautui kuitenkin hyödyttömäksi, sillä vesissä vielä elävien saurusten edustajat kokivat suurimmaksi ongelmaksi vesien jäähtymisen, eikä heitä saanut millään kiinnostumaan maanisäkkäiden lisääntyvästä röyhkeydestä. Riitahan siitä tuli, ja merisaurukset poistuivat paikalta toistaen rytmikkäästi iskulausettaan ’kylmä huono, lämmin hyvä’. Samaa mieltähän muutkin saurukset olivat, mutta kenties kahdesti sivuun jätetyt merisaurukset olivat etukäteen päättäneet aiheuttaa konfliktin tavalla tai toisella. Vanhan tavan mukaisesti lihansyöjäsaurukset söivät kasvissyöjät gaalaillallisen aluksi ja niin päättyi dinosaurusten aikakauden viimeinen tunnettu ilmastosymposiumi.

No näistä susista nyt sitten

”Off through the new day’s mist I run
Out from the new day’s mist I have come
We shift
Pulsing with the earth
Company we keep
Roaming the land while you sleep”

-Metallica, Of wolf and man-

—

Olen jo muutamia kuukausia yrittänyt hahmottaa, mikä meneillään olevassa ja ankarasti vellovassa susikeskustelussa on oleellisinta. Ymmärrän kannan suojelijoiden näkökulmia melko hyvin, sen sijaan vaikeampaa on ollut samaistua niihin, joiden mielestä koko eläimen voisi hävittää maastamme.

Mielikuva syrjäkylällä kymmenen kilometrin koulumatkaansa talviaamun pimeässä taapertavasta tokaluokkalaisesta lienee pelkkä myytti, käsittääkseni koululaiset kuljetetaan nykyisin autolla vähänkin pidemmän matkan päästä ja syrjäkyliltä lähikoulut on jo saneerattu hiljaisiksi.

Faktat ovat kaikkien tiedossa: susi ei todistettavasti ole tappanut toistaiseksi ketään, mutta jokunen irrallaan juossut koira on jäänyt saaliiksi. Tällöin on kätevää ottaa etäisyyttä omaan vastuuseen koiran turvallisuudesta ja syyttää sutta. Tapahtumista kirjoitetuissa lehtiartikkeleissa on paistanut tietty kostomentaliteetti. Jokainen uhritonkin susikohtaaminen myös raportoidaan ja ”kohutetaan”, mikä tietenkin lisää iltapäivälehden ostajan ahdistusta. Mielestäni tämäkään ei riittävästi selitä syntynyttä meteliä, enkä myöskään usko suden poromiehille aiheuttaman hävikin oikeasti kiinnostavan kovinkaan montaa ihmistä poronhoitoalueen ulkopuolella (mikä on sinänsä valitettavaa tai ei, näkökulmasta riippuen).

Suomen Kuvalehdessä (7/2013) esitettiin ajatus Perhon susijahdista kansalaisten toivottomuuden ilmentymänä, EU-byrokratiaan ja päätöksenteon etääntymiseen kyllästyneiden kapinana. Aihe on tärkeä ja väite, vaikkei kenties täsmällisesti kattava, on kuitenkin uskottava, mutta voi susiparkaa, joka siis joutuu luovuttamaan ainutkertaisen elämänsä inhimillisten väärinymmärrysten alttarilla.

Oma kokemukseni susista rajoittuu, osittain valitettavastikin, kesyihin tai vähintään ihmiseen tottuneisiin, vankeudessa eläviin yksilöihin. Yhdysvalloissa, jossa kaikenlaiset omituisuudet ovat mahdollisia, on joillain ihmisillä nimittäin tapana hankkia lemmikeiksi susia. Se on jotenkin ”badass”, kova juttu. Usein ei mene kauaakaan, kun oloihinsa ja kumppanin puutteeseen (susi kun on ennenkaikkea laumaeläin) turhautunut hukka on muokannut takapihasta autiomaan, purrut kaikki huonekalut piloille, eikä siltikään ole koiran veroinen vahti tai suojelija, susi kun on ennenkaikkea myös erittäin arka eläin. Jotkut yrittävätkin ratkaista näitä ongelmia risteyttämällä susia koirien kanssa, usein vailla sen parempaa lopputulosta, joskus synnyttäen aggressiivisia jättiläiskoiria. Yhtä kaikki, jossain vaiheessa omistaja kyllästyy, mutta ”suurena eläinten ystävänä” ei tohdi viedä lemmikkiään lopetettavaksi. Joissain tapauksissa hän löytää netistä Wild Spirit Wolf Sanctuaryn ja ottaa yhteyttä Sanctuaryn johtajaan Leyton Cougariin. Ja jos susi on oikein onnekas, se saa loppuelämäkseen kodin WSWS:n aitauksesta.

Keväällä 2005 minulle tarjoutui mahdollisuus vapaaehtoistyöhön Uuden Meksikon osavaltiossa sijaitsevassa Sanctuaryssä, josta käytän paremman käännöksen puutteessa jatkossa nimitystä retriitti. Tuolloin minulla ei ollut erityisen tarkkaa käsitystä sudesta eläimenä ja suhteeni koiraeläimiin yleensäkin oli vielä varsin kehittymätön. Tuon vajaan kolmen kuukauden aikana alkoi kuitenkin muutos, jonka vuoksi muunmuassa koen pakottavaa tarvetta osallistua tähän kansakuntaamme ravistelevaan susikeskusteluun.

Leyton Cougarin johtama retriitti sijaitsee keskellä yhtä Yhdysvaltain harvimmin asutuista alueista, alkuperäisasukkaiden reservaattien ympäröimällä ylängöllä noin kahden ja puolen kilometrin korkeudella merenpinnasta. Maasto on kuivaa ja pölyistä, niitä alueita, joista eurooppalaisperäiset uudisasukkaat eivät olleet riittävän kiinnostuneita ja jotka näin ollen voitiin pyhittää intiaanien ja myöhemmin susien asuinpaikoiksi. Talvet ovat kylmiä ja kesät kuumia, tähtitaivas verrattoman kirkas. Monet retriittiin päätyvistä työntekijöistä ja vapaaehtoisista ovat leimallisesti jättäneet kaupunkielämän tietoisesti taakseen.

Susien määrä retriitissä vaihtelee, mutta tilaa on noin kuudellekymmenelle aitauksissa, joissa sudet elävät yleensä pareittain, joskus jopa neljän yksilön laumoissa ja joskus harvoin myös yksin, ellei sopivaa paria ole sillä hetkellä saatavilla. Kaikki sudet on steriloitu, mutta hyvin harvoin retriitissä myös syntyy pentuja, jos emo on ollut saapuessaan raskaana. Sudet eivät useinkaan ole välttämättä aivan puhtaasti susia, vaan niiden sukupuuhun on saattanut livahtaa koira jos toinenkin, mikä useimmiten jossain määrin näkyy suden käytöksessä tai ulkonäössä. Täsmällisiä tietoja ”lajipuhtaudesta” ei kuitenkaan ole saatavilla. Susien lisäksi retriitissä eli viimeksi siellä vieraillessani yksi kettu omassa ja kolme Uuden Guinean laulavaa koiraa omassa sekä sekalainen joukko kesykoiria omissa aitauksissaan. Luonteeltaan retriitin sudet ovat sekalaisesta genetiikastaan ja tottuneisuudestaan ihmisiin huolimatta yhä susia, eikä niihin tule suhtautua kuin kesyihin koiriin. Jos Romeo-kettu joutuisi jonkin huolimattoman sattuman kautta susien aitaukseen, sudet söisivät sen yhtä varmasti kuin irrallaan juoksevan kanan. Ketun makeahko tuoksu on niille vastustamaton houkutin.

Jokainen, jolla on ollut etuoikeus päästä syvempään ja luottamukselliseen suhteeseen tavanomaisen koiran kanssa tietää, että syntyneessä yhteydessä on jotain aivan erityistä. Koiralla on tarve miellyttää ihmistä ja ihmisellä puolestaan suuri halu ymmärtää koiran ajatuksenjuoksua, usein jopa käsittää jotain koiran persoonasta. Osaa ihmisistä tällainen ei tietenkään kosketa ensinkään, jotkut ovat sanonnan mukaan kissaihmisiä ja joitain eläimet eivät kiinnosta laisinkaan. Se kullekin sallittakoon, itse olen mitä suurimmassa määrin koiraeläinihminen, jos tuollainen sanakummitus tässä yhteydessä kelpaa. Kuten jo aiemmin kävi ilmi, näin ei ole ollut aina, eikä niin ollut vielä poistuessani retriitistä tuolloin vuonna 2005. Onnekkaat olosuhteet ovat sen jälkeen muokanneet minua voimakkaasti.

Palataan kuitenkin retriitin susiin. Sudellahan ei, kuten vähänkään asiaan perehtynyt henkilö tietää, ole mitään halua eikä tarvetta olla ihmisen kanssa tekemisissä. Retriitin susista osa on kuitenkin niin hyvin ihmisiin tottuneita, että ne sallivat ihmisen mennä aitaukseen, koskettaa niitä ja jopa leikkiä niiden kanssa. Osa kuitenkin, usein ne ulkoisesti kaikkein susimaisimmat yksilöt (eroja koiriin on monia, mutta minulle mieleenpainunein on rintakehän kapeus edestäpäin katsottaessa), suhtautuvat varsinkin tuntemattomiin ihmisiin suurella varauksella. Ne pysyttelevät aitauksen etäisimmällä reunalla ja tyypillisesti jolkottavat siellä aidan viertä edestakaisin, mikä ilmentää suden hermostuneisuutta. Retriitissä on myös laumoja, joiden jäsenistä yksi on muita sosiaalisempi ja voi viettää pitkän tovin ihmisen kanssa telmien, muiden seuratessa epäileväisinä hyvän matkan päässä. Lisäksi retriitissä on susia, jotka ovat arvaamattomia ja käyttäytyvät aggressiivisesti ihmistä kohtaan. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että tämä johtuu ennenkaikkea siitä poikkeamasta, joka villissä eläimessä voi syntyä sen joutuessa toistuvasti tekemisiin ihmisen kanssa. Osa susista taas on poikkeuksellisen arkoja, koska ne ovat joutuneet ihmisen pahoinpitelemiksi tai muutoin kaltoin kohtelemiksi.

Jos sinulle hyvä lukija koskaan tulee mahdollisuus vierailla Wild Spirit Wolf Sanctuaryssä, jää myös yöksi. Silloin on nimittäin mahdollista kuulla se ääni, joka niin monissa tarinoissa kirjoista elokuviin markkeeraa jotain hirveää, kuolemaa enteilevä suden ulvonta. Yksi aloittaa ja pian kaikki retriitin sudet ulvovat kaanonissa. Mutta toisin kuin tarinoissa, ulvonta ei ole verenhimoista, se ei edes kuulosta kauhealta, jossain määrin hyytävän kauniilta toki. Susihan ei ulvo jahdatessaan saalista, mutta on ymmärrettävää, että ulvonta on yhdistetty osaksi myyttiä pahasta sudesta. Kun käyn nukkumaan läheisessä mökissäni, minulle tulee susien ikiaikaista rituaalia kuunnellessani pikemminkin turvallinen olo: ne ovat vielä siellä.

Sillä entä jos ne eivät olisi? Entä jos lopulta kaikki sudet tapetaan? Ja lopulta kaikki muutkin, paitsi tuotantoeläimet? Tämä on se kysymys, johon tahtoisin perustellun vastauksen niiltä, joiden mielestä susi saa mennä.

Keskustelin hiljakkoin erään tuttavani kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä, että kaikkien susien tappaminen Suomessa olisi pieni hinta siitä, ettei tarvitsisi lukea enää yhtään Johanna Korhosen kolumnia aiheesta (HS 27.2.), eikä kuulla ihmisten valitusta susista tai vaihtoehtoisesti vetoomuksia susien oikeuksista. Mielipide oli kärjistetty, muttei luultavasti varsinaisesti vastoin tämän hyvin koulutetun tuttavani näkemystä. Se sai minut lopultakin ajattelemaan, mikä susikeskustelussa kenties on oleellisinta. Ehkä ja hyvin luultavastikin on ihmisiä, jotka pelkäävät. Ja ehkä on myös ihmisiä, jotka ovat niin turhautuneita hallituksen byrokraattisiin metkuihin, että kostavat kansalaistottelemattomuudella ja kohdistavat vihansa susiin. Mutta kuinka paljon on ihmisiä, joilla ei ole mitään kosketusta suteen ja joille susi ei lajina tai sudet yksilöinä näin ollen merkitse mitään jopa siinä määrin, että lajin voisi hävittää, varmuuden vuoksi? Onko kyseessä hiljainen enemmistö, joka lopulta ratkaisee myös suden kohtalon?

Kysymys voi tuntua liioitellulta: jokaisellahan tuntuu olevan mielipide tähän asiaan, puolesta tai vastaan. Ehkä tuttavani oli vain harvinainen poikkeus. Tai ehkä ihmisille on muodostunut mielipiteitä vastikään, kun asia on pikkuhiljaa noussut otsikoihin. Näinhän se muutoinkin on: akuutti kriisi jossainpäin maailmaa saa ihmiset hetkellisesti kiinnostumaan, oli sitten kyse kansanmurhasta tai tsunamista. Eikä voida edes olettaa, että kykenisimme ottamaan kantaa tai tekemään jotain jokaisen maailmassa vallitsevan epäkohdan poistamiseksi, koko ajan.

Ennen vuotta 2005 minä kuuluin tuohon hiljaiseen enemmistöön, minulla ei ollut sudesta mitään erityistä mielipidettä.  Retriitissä viettämieni kuukausien jälkeen näkemykseni alkoi pikkuhiljaa muuttua, luonnolle ja villeille eläimille alkoi muodostua itseisarvo. Tarkoitan tällä sitä, että aiemmin ihailin villieläimiä niiden ominaisuuksien vuoksi tai sen kautta, mitä ne kuvitelmissani edustivat, kun taas nykyään iloitsen niiden olemassaolosta sellaisina kuin ne ovat ja pelkästään sen vuoksi, että ne saavat elää. Olin alunperin liittynyt retriitin vapaaehtoiseksi tarkoituksenani jäsennellä omaa elämääni. En kuitenkaan ollut arvannut muuttuvani tuolloin alkaneen prosessin myötä niin ratkaisevasti susien ja samalla muiden villieläinten ystäväksi. Löysin itseni tavalla, jota en olisi millään etukäteen aavistanut.

Pohjimmiltaan kyse oli erilaisuuden kohtaamisesta. Susi ja ihminen ovat toisilleen vieraita, mutta kuitenkin lähempänä toisiaan kuin kenties aavistammekaan. Susi saattaa jopa olla villeistä eläimistä se, jonka kanssa ihmisten on yksilötasolla kaikkein helpointa luoda hetkellinen lajien välisen kuilun ylittävä yhteys. (Ei ole sattumaa, että koirat ovat aikanaan kesyyntyneet susista ihmisen parhaiksi ystäviksi, kuten sanotaan.) Mielestäni lähestymme nyt koko suomalaisen susikeskustelun ydintä. Me voimme päättää tuhota sudet ja lakata miettimästä asiaa sen enempää. Tai voimme hengähtää hetken, jättää roskamedian kiihotusyritykset omaan arvoonsa ja alkaa pohtia keinoja, joilla oppisimme näkemään susissa niiden itseisarvon. Se voisi antaa uutta perspektiiviä myös muihin yhteiskunnan tämän hetken polttaviin puheenaiheisiin, sillä erilaisuuden kohtaaminen yleensä helpottuu, mitä useammin sitä tapahtuu, ensimmäinen kerta on tässäkin vaikein. Voidaankin ajatella, että nyt vellova susikeskustelu peilaa yhteiskuntamme tilaa Suomen Kuvalehdessä esitettyjä ajatuksiakin syvemmältä ja valintamme tulevat osoittamaan suunnan, johon olemme matkalla.